88 minuuttia (2007)

Ostinpa tällaisen kirppikseltä, kun halvalla sai, enkä odottanutkaan saavani mitään supermahtavia, aivoja kuluttavia yllätyskäänteitä. Ei 88 minuuttia niitä tarjonnutkaan.

Jack Gramm (Al Pacino), FBI:n psykiatri, oli yhdeksän vuotta sitten vaikuttamassa psykopaatti Jon Fosterin kuolemantuomioon. Nyt tuomion täytäntöönpano on käsillä, mutta yllättäen (!!!) Fosterin murhien kaltaisia murhia alkaa jälleen tapahtua, ja se saa aikaan kohua siitä, onko FBI napannutkaan oikean miehen. Gramm saa puhelun, jossa hänellä kerrotaan olevan 88 minuuttia elinaikaa jäljellä, ja se käynnistää kilpajuoksun aikaa vastaan.

Juoni vaikuttaa jopa melkein mielenkiintoiselta, mutta elokuvan ote höltyy jo parinkymmenen ensimmäisen minuutin kuluessa. Alussa edes jonkinnäköistä trillerin tunnelmaa oli saatu mukaan, mutta sen rippeetkin karisevat loppua kohti - "pelottava" musiikki ja "painostava" tunnelma eivät enää hätkäytä, kulman takana saattaa olla murhaaja, kanssasi saattaa olla murhaaja, mutta mitä sitten? 88 minuuttia on harvinaisen epätodentuntuinen elokuva.

Dramaattisia takautumia (olen varmaan ilmoittanut olevani takautumien ystävä; tässä ne eivät todellakaan toimineet) saa katsella aivan liikaa ja mielenkiinto niihin menee. Juoni on suht huteralla pohjalla Pacinon leikkiessä sankaria epäonnistuneissa toimintakohtauksissa. En yhtään ihmettele, että elokuva aikoinaan skippasi Suomessa teatterit ja tuli suoraan dvd:lle.

Kerranhan 88 minuuttia katsoo, mutta tuskin se toiste minun ruudulleni eksyy, vaikka hyllyssä nyt onkin. Loppukin meni hiukan ohi - itse aloin pohtimaan, josko siinä sittenkin olisi ollut takana jonkinlaista päälaelle kääntymistä tai The Prestigen (hah, siihen voi verrata kaikkia elokuvia) kaltaista huijausta, mutta mielikuvitukseni luultavasti kapinoi vain tylsyyttä vastaan. Harmi.

Ei 88 minuuttia mikään aivan epätoivoinen tapaus ole, mutta alle keskitason kuitenkin. Kunnon trilleitä täst edes minulle, kiitos! Saa suositella, jos tietää vinkata jonkun lupaavan tapauksen :) Alkaa olla ikävä elokuvia, jotka oikeasti huijaavat katsojaansa.

-

Pahoittelen taas vaihteeksi hirveää taukoa postauksissa, mutta yritän tsempata - jos elokuvista ei saa aikaiseksi kirjoittaa heti, se tuppaa jäämään, kun katsoo päälle lisää elokuvia. Monelle hyvälle leffalle olen ehtinyt tehdä vääryyttää viime aikoina, kun en ole kirjoittanut niistä. Nyt marraskuussa tahti saattaa edelleen olla heikohko NaNoWriMon takia, mutta yritän kuitenkin jotain raapustella senkin aikana.

Memento (2000)

Ihanan koeviikon ja yleisen saamattomuuden takia rästissä olisi ainakin viisi leffaa, josta kirjoittaa. Aloitan nyt kuitenkin tästä viimeksi katsomastani, Christopher Nolanin Mementosta, kun sen vihdoin sain hankittua itselleni.

Kun korkkasin Mementon, odotukset olivat korkealla jo The Prestigen takia. Odotin sen tapaan koukuttavaa, mielenkiintoista ja omaperäistä tarinaa, veitsellä leikattavan tiivistä tunnelmaa, suurta huijausta sekä loppuratkaisua, joka saisi haukkomaan henkeään. Olin jo lukenut muutaman (loistavan) arvostelun, ja varauduin laittamaan aivoni likoon.

Leonard (Guy Pearce) on kokenut kovia. Viimeinen asia, jonka hän pystyy muistamaan kokonaan, on hänen kuoleva vaimonsa - sen jälkeen hänen lähimuistinsa on mennyt, eivätkä asiat pysy mielessä kuin kymmenen minuuttia. Vailla poliisin avustusta Leonard on päättänyt selvittää vaimonsa murhan, mutta hänen vaivansa takia se ei ole kovin yksinkertaista. Helpottaakseen tehtäväänsä Leonard ottaa valokuvia, kirjoittaa itselleen lappusia ja on jopa tatuoinut ihoonsa tärkeitä asioita. Silti mikä tahansa niistä saattaa olla valhetta.

Enempää Mementon juonesta ei voi kertoa paljastamatta liikaa. Täytyy sanoa, että elokuvan ymmärtääkseen täytyy todellakin säätää aivonsa täysteholle ja vaivata päätään kunnolla, ja näin sunnuntai-aamulla se ei aivan onnistunut minulta. Aukkoja juoneen jäi, mutta ne selvinnevät toisella katsomiskerralla...

Se, mikä Mementossa erityisesti sekoittaa katsojaa, on juonen kulkeminen takaperin. Elokuva alkaa hyvin ratkaisevasta tapahtumasta, ja siitä sitten edetään alkua kohti. Kuinka tämän voi edes saada toimimaan? Erittäin loistavasti, sen Christopher Nolan on nyt minulle todistanut.

Memento on itsessäänkin kuin irrallisia lappusia ja kuvia, ja välillä tuntuu Leonardin tapaan, kuin kaikki aikaisemmin nähty tyhjentyisi ja elokuva alkaisi alusta. Juoni ja toteutus kulkevat käsi kädessä kohti mitä nerokkainta lopputulosta. Joka sitten on... no, ei ehkä ihan niin yllättävä, kuin ennakko-odotukseni olisivat vaatineet, mutta ihan tarpeeksi yllättävä, että se ei käväissytkään mielessä.

Guy Pearce minulle ennestään tuntemattomana näyttelijänä hoitaa roolinsa aukottoman hienosti. Melkein tuntuu, kuin hänkään ei oikeasti tietäisi, mitä käsikirjoituksessa tapahtuu, niin hyvin hän eläytyy Leonardin rooliin. Roolisuoritusten hienouden uskon paljastuvan kunnolla vasta, kun katson tämän uudestaan, niin kävi The Prestigenkin kohdalla. Kun juonen tietää jo, pystyy keskittymään aivan pieniin yksityiskohtiin, jotka on tuotu esiin ja joista koko jutun voisi ymmärtää, mutta joita ei automaattisesti huomaa.

Kuinka oikein summaisin Mementon yhteen? No, sen koko nerokkuus on lähtöisin Jonathan Nolanin käsikirjoituksen ja Christopher Nolanin ohjauksen ansiota, kaikki kunnia heille. Christopher Nolan on kovaa vauhtia matkalla yhdeksi lempiohjaajistani. Memento ei todellakaan sovi kevyeksi aivot narikkaan -viihteeksi, mutta jos kaipaa haastavaa elokuvaa, se kannattaa ehdottomasti katsoa.

Notre Damen kellonsoittaja (1982)

Nyt tuli sitten katsottua tämä vuoden 1982 versio rakastamastani tarinasta. Okei, ei olisi pitänyt - Disneyn versio on niin yli-ihana, että tämä pilasi aika paljon. Pakko kohta puhdistaa muistikuvat ja katsoa Disneyn versio uudestaan.

Sama tarina. Juonta en siksi jaksa alkaa selittämään. Olin oikeasti yllättynyt, kuinka paljon Disneyn versiossa oli noudatettu alkuperäisen elokuvan kaavaa (tai onhan tästä varmaan tehty muitakin versioita aiemminkin? En kyllä tiedä.), muutamat kohtaukset olivat ihan samanlaisia. Tietysti henkilöitä oli vähän enemmän ja eroavaisuuksiakin löytyi kohtalaisesti - tosin, kaikki sellaiset kääntyvät vain Disneyn eduksi.




Olenko tyhmä, kun vertaan alkuperäistä elokuvaa jälkeenpäin tehtyyn animaation? Mutta kun Disney on hoitanut koko jutun niin paljon paremmin. Suoraan sanottuna, Notre Damen kellonsoittaja vuosimallia -82 on hyvin lattea elokuva. Hyvin lattea.

Ihan ensimmäiseksi voisin kritisoida tapaa, jolla henkilöt ja heidän persoonansa tuodaan esiin. Esmeralda on ärsyttävä silmienräpsyttelijä, joka sokaistuu Phoebuksen komeasta univormusta ja antautuu lapsellisiin unelmiin ikuisesta rakkaudesta tähän naistennaurattajaan - täysi vastakohta Disneyn itsetietoiselle, rohkealle ja vahvalle sankarittarelle! Phoebus on kunnon pelimies, yksinkertaisesti idiootti. Quasimodo on ärsyttävä, liian uhrautuva ja kokonaisuudessaan järjettömän typerä. Anteeksi. Mutta pahimpana kaikesta - Frollo! Missä on se karismaattinen ja kaikessa kieroudessaan hurmaava, syyllisyydessä ja houkutusten tulessa palava tuomari? Ei Frollo voi olla harmaantunut, kiltinnäköinen mutta äärimmäisen ällöttävä setä. Hyi. Kaiken kruunaa (heh heh, kirjaimellisestikin) pälvikalju. Kenenkään näyttelijän tulkintaa en kehuisi tässä tapauksessa.

Mitä näistä aineksista on sitten rakentunut? Sisällöttömistä henkilöistä on tietysti syntynyt sisällötön tulkinta. Yhdessäkään kohtauksessa ei ole pienintäkään jännitettä tai vetovoimaa, en edes tiedä, miksi jaksoin katsoa elokuvan loppuun. Kaikki on vain erittäin latteaa ja mitäänsanomatonta. Tylsää. Dialogista löytyi yksi ainoa hyvä repliikki.

Ainoa, mistä pidin, ovat tarinan puitteet. Lavasteet on toteuttu hienosti ja aidon tuntuisesti, ei yhtään huomaisi, että elokuva on tehty 27 vuotta sitten.

Äh, aika turha katsottava. En suosittele.

Rakkautta&Anarkiaa: The Mermaid

The Mermaid osoittautui täydelliseksi lauantain elokuvavalinnaksi. En ole elämässäni nähnyt yhtään venäläistä elokuvaa (!), mutta tämä oli loistava aloitus siltä saralta. Toisin kuin The Dust of Time, The Mermaid oli ilahduttavan selkeä - ymmärsin täysin sekä juonen, että englanninkieliset tekstitykset.

The Mermaid kertoo ballerinaksi haluavan Alisan tarinan. Hän asuu pienessä merenrantakaupungissa äitinsä ja isoäitinsä kanssa, mutta haluaa pois - ja kun tarpeeksi paljon haluaa, kaikki onnistuu, ainakin Alisan yliluonnollisten kykyjen avulla. Perhe muuttaa Moskovaan, jonne sopeutuminen on kuitenkin yllättävän vaikeaa. Yhteensattumien Alisa törmää itsetuhoiseen Sashaan ja rakastuu.

Ihastuin tyyliin, jolla The Mermaid on kerrottu - pieniä yksityiskohtia, unia merenrannasta, hauskoja dialogeja. Jos tarinasta riisuisi kaikki nämä elementit ja huumorin, se saattaisi olla synkkä ja ehkä ahdistavakin, mutta näin toteutettuna se on kerrassaan hurmaava ja hyväntuulinen.

Tekisi kauheasti mieli spoilata varsinkin loppua... no, sanotaan nyt vaikka, että se oli minun mielestäni täydellinen. Millään muulla tavalla elokuva ei oikeastaan olisi voinutkaan loppua. Mutta ehdottomasti vaatii taitoa lopettaa elokuva siten, ja saada ihmiset poistumaan salista hymy huulillaan.

Kannattaa ehdottomasti katsoa, mikäli sellainen mahdollisuus joskus tulee (en tiedä, onko The Mermaid tulossa koskaan Suomeen muuhun levitykseen? Ei varmaan...). Amélieen aikanani petyin, mutta The Mermaid hieman samanhenkisenä elokuvana osui ja upposi.

Rakkautta&Anarkiaa: The Dust of Time

Se, mikä tässä elokuvassa erityisesti kiinnosti, oli sekavahko kuvaus R&A:n sivuilla. No, tämä valikoitui toiseksi R&A -leffoista, jotka kävimme äitini kanssa katsomassa, perjantai-illan näytöksessä oltiin. Sen jälkeen olo oli kieltämättä HYVIN, HYVIN sekava.

Juonesta (?) minulla ei ole vieläkään minkäänlaista käsitystä (tai ainakaan mitään selitettävissä olevaa). Elokuvan kulkukin oli sellaista, että kun salissa istuessani mietin, paljonkohan elokuvaa mahtoi olla jäljellä, en osannut arvioida mitään - elokuva olisi voinut jatkua ihan kuinka kauan vain tai sitten loppua heti. Vähän päälle kaksi tuntia tuntui todella pitkältä ajalta, ja The Dust of Time tuntui kattavan asiaa ainakin kolmen elokuvan verran, ehkä enemmänkin.

En osaa edes kertoa, mitä mieltä elokuvasta olen! En tiedä, pidinkö siitä vai enkö, oliko se todella tylsä vai hyvin mielenkiintoinen, haluanko nähdä sen uudestaan vai jätänkö suosiolla tähän kertaan. En tiedä, suosittelisinko sitä kenellekään, vai enkö... no, ehkä suosittelen, jos joku muukin päätyy katsomaan tämän, niin haluan todellakin kuulla lisää ajatuksia The Dust of Timesta!

Visuaalisesti The Dust of Time pitää sisällään kohtauksia laidasta laitaan. Jotkut kuvat todellakin vaikuttavat hienoudellaan, toiset kohdat voisivat olla ihan mistä tahansa elokuvasta ja menevät täysin ohi. Ajassa hypitään niin yllättäen ja koko ajan, että mukana on hyvin vaikea pysyä.

Elokuvan yksi visuaalisesti hienoimmista kohtauksista. Kuva Rakkautta ja Anarkiaa -sivuilta.

Elokuvan ensimmäiset sanat "Nothing ends. Nothing ever ends." kuvaavat hyvin koko elokuvakokemusta. Ajatuksia jäi mieleen paljon, vaikka mitään järkevää kerrottavaa ei ainakaan minulle välittynyt. Olen vieläkin ihan pihalla.

Sleepy Hollow (1999)

Tim Burrrton. Johnny Depppp. Synkkä tunnelma. Kohtalokas tarina. 1800-luku. = MINÄ KATSON.

Oikeastaan katsoin, jo viikko sitten. Olen ollut säälittävä enkä saanut mitään aikaiseksi, en minkäänlaisia elokuvaturinoita kirjoitettua pitkään aikaan. Monta leffaa olen ehtinyt jo katsoa, tosin tämän viikon aikana en vielä yhtään (koulu tappaa), mutta paikataan laiskuutta ja kirjoitetaan sitten jälkikäteen. Parhaat tekstit kirjoitetaan tietysti heti katsomisen jälkeen, mutta mutta...

No, odotuksia Sleepy Hollow'ta kohtaan minulla oli enemmän kuin tarpeeksi, muun muassa juuri yllä mainittujen seikkojen vuoksi. (Tämäkin on yksi sellaisista, jotka olen halunnut nähdä ties kuinka kauan.) Tällä kertaa en todellakaan pettynyt!

Ensiksi vähän juonentynkää. Sleepy Hollow on perinteinen kauhutarina, joka kertoo päättömän ratsumiehen riivaamasta pikkukylästä. Heppasetä murhaa ihmisiä ja päitä lentelee, ja siksi tapausta kutsutaan tutkimaan poliisipäällikkö Ichabod Crane (hahahaha mikä nimi!) (Johnny Depp). Kyläläiset uskovat koko jutun olevan täysin yliluonnollisten voimien hallussa, mutta Ichabod pyrkii sitkeästi löytämään edes jonkinlaista logiikkaa tapahtumien taustalle.

Johnny Depp steampunk-henkisine välineistöineen, uu.

Ensinnäkin, Tim Burtonin tunnelmanluontikyky ei tälläkään kertaa pettänyt. Itse asiassa, juuri tuolta tunnelmaltaan ja hengeltään ehkä Tim Burtonin paras näkemäni elokuva, koska yksinkertaisesti kaikki oli juuri sellaista kuin halusinkin. Pikkukylä, aavemaisuus, kunnon perinteinen kauhu"hahmo" eikä mitään ihmisiin tunkeutuvia demoneja (ne pelottavat jo liikaa, hui hui), yö, tumma maisema... Ah. Minun estetiikkaani viehätti ja kovasti. Voisin katsoa uudestaan pelkästään visuaalisista syistä.

Tarinanahan juuri nimenomaan Päätön Ratsumies on - no, hieman naivi - mutta näihin puitteihin se todellakin sopii. Pari vähäsen ylivedettyä kohtausta on eksynyt mukaan soppaan, esimerkiksi verta valuva puu ja noitaeukko luolassaan, sekä tietysti Deppin ja Christina Riccin hahmojen välinen teennäinen rakkaustarina. Inhoan tuollaisia, väkisin mukaan tungettuja, pakkosaadajotaindramatiikkaa -parituksia. Hyh. Olisi ollut paljon parempi jättää se pois, ja vain ystävystyttää Deppin ja Riccin hahmot, kun kerta heidän välissään ei todellakaan mitään kipinöitä sinkoillut.

Yhdestä asiasta ihastuin täysin: nimittäin juuri Johnny Deppistä! Ainahan Depp on mielestäni ollut loistava näyttelijä, mutta kerrankin näin häneltä sellaisen roolin, jossa ei ollut pientäkään merkkiä Jack Sparrowsta. Tuntuu nimittäin, että kaikki Pirates-leffojen jälkeen tehdyt Depp-leffat sisältävät varmaan Deppiltä vahingossa ja luonnostaan tulevia Jack Sparrow -äänenpainoja, -eleitä, -vitsejä (no se nyt ei ole Deppin vika mitä käsikirjoituksessa on), -ilmeitä... Luulin sen vain olevan Johnny Deppin tyyli näytellä, mutta näköjään oikeasti olikin aika ennen Jack Sparrowta. (Olen toki nähnyt muitakin Deppin ennen Pirateksia tehtyjä leffoja, mutta en ole aiemmin kiinnittänyt asiaan tällä tavalla huomiota.) Aivan loistava rooli siis, sopii Johnny Deppille täydellisesti!

Hieno elokuva, visuaalisesti kaunis ja hyvin toteutettu. Kannattaa katsoa, itsekin taidan vilkaista vielä uudemman kerran.

Vaikka muuten Christina Ricci ei oikein vakuuttanutkaan, hänen pukunsa ihan elokuvan lopussa on MAHTAVA! Ehkä haluaisinkin Vanhojen tanssi -pukuni raidallisena...?

Beetlejuice (1988)

"Ah, well... I attended Julliard... I'm a graduate of the Harvard Business School. I travel quite extensively. I lived through the Black Plague and had a pretty good time during that. I've seen "The Exorcist" about 167 times, and it keeps getting funnier every single time I see it! Not to mention the fact that you're talking to a dead guy! Now what do you think?! You think I'm "qualified"? "

Kutsukaa Beetlejuice, kun tahdotte varmasti pätevän freelancer bio-manaajan! Itse hoin nimeä Beetlejuice koko illan tämän katsottuani, mutta ikävä kyllä raitapuvussa pomppivaa madonsyömää Michael Keatonia ei ilmestynyt luokseni. Sääli tosiaan.

Beetlejuice on Tim Burtonin nyt jo klassikoksikin kutsuttu elokuva tosiaan vuodelta -88, ja ainakin minulla oli lievät siihen kohdistuvat epäilykset. Miten kukaan voisi mitenkään (edes Tim Burton!) saada toimimaan kauhukomediaa, siis kau-hu-ko-me-di-aa, idiooteilla kummituksilla ja muutenkin seinähullulla tarinalla, ja kun ottaa vielä huomioon 1988 vuoden erikoistehosteet niin huh huh... Juuri nuo erikoistehosteet, etenkin ne. Erään tietyn lohikäärmeen jättämät traumat ovat yhä tuoreessa muistissa, ja se elokuva oli sentään tehty 2000-luvulla, hyvänen aika!

Beetlejuicen idea lyhykäisyydessään: Idyllinen pariskunta elää idyllisessä talossa, idyllinen elämä kukoistaa ja lomakin on juuri alkanut. Erään sillalta ulos ajoon päättyneen kauppareissun jälkeen he huomaavatkin yhtäkkiä, etteivät taidakaan enää olla elossa. Hups. Heidän taloonsakin muuttaa hienostunut New Yorkista tullut perhe, eikä heidän häätämisensä käykään tuosta vain, kummittelu kun ei olekaan niin helppoa, kuin olisi uskonut. Viimeisenä oljenkortenaan pariskunta päättää turvautua Beetlejuicen apuun.

Eikö kuulostakin idiootilta? Todellakin, sitä se on! Toteutus on mitä mahtavin, ylilyönneillä suorastaan mässäillään ja erikoistehosteetkin tietävät paikkansa suht mallikkaasti. Tim Burtonilta näköjään mikä vain on mahdollista, nyt elän vahvasti siinä uskossa. Kuolemastahan repii vaikka minkälaista huumoria.

Michael Keaton on aivan uskomaton roolissaan Beetlejuicena, kajahtaneena kummituksena hän näyttää olevan vielä enemmän kotonaan kuin Pokerface-Batmanina. Jos ette muuten vielä vakuuttuneet, kannattaa elokuva katsoa jo pelkästään tämän roolisuorituksen takia!

Beetlejuice on todellakin... hulvaton! (Ikinä tuollaista sanakaan käytä, nyt se sopii täydellisesti!)

Fucking Åmål (1998)

Yllätyin kun huomasin, että Fucking Åmål onkin tehty 90-luvun lopussa eikä alussa, se olikin siis paljon "uudempi" kuin luulin (11 vuotta vanha vasta, ohhoh!). No, eipä haittaa.

Fucking Åmål kertoo pikkukaupungin nuorisosta, joka pyörii omissa pikku piireissään tympääntyneenä pieneen paikkaan ja muutenkin vähän koko elämään. Omaa identiteettiään yritetään etsiä, mieluiten tosin hakeudutaan samaan muottiin toisten kanssa. Nuorison keskuudessa vallitsee selvä hierarkia, jonka ääripäitä molemmat päähenkilöt ovat: suosittu ja kaunis, bileissä juokseva (mutta samalla hyvin naiivi ja lapsellinen) Elin (Alexandra Dahlström) ja syrjitty, koulukiusattu ja hiljainen Agnes (Rebecka Liljeberg), jolla ei kavereita juurikaan ole. Tytöt rakastuvat toisiinsa, mutta ympäristölle eikä joskus omalle itsellensäkään asia ole niin yksinkertainen.

Täytyy kyllä sanoa, että Fucking Åmål on erittäin yhdeksänkymmentälukua! Henkilöiden vaatteet, puhetapa (tekstitykset "teinikielellä", hahhah ;D) ja koko elokuvan ilme muutenkin. Nuoristahan Fucking Åmål kertoo, mutta joissakin kohdissa juuri tämä "nuoruus" on liiankin alleviivattu (teinisekoilut ja -angstit yms.) niin, etteivät kaikki kohtaukset tunnu kovin uskottavasti tehdyiltä. Hieman ylidramatisointia löytyy paljon.

Toisaalta Fucking Åmål on hyvinkin uskottava pikkukaupungin ahdistavan ympäristön kuvauksessa ja sopeutumattomuudesta siihen. Vaikka Elin ja Agnes ovat kliseinen nörtti+suosittu -pari, lähtökohdat ja haparoivan suhteen alku eivät kuitenkaan ole lähellekään sitä, mitä samankaltaisen parituksen omaavissa leffoissa yleensä. Henkilöihinkin elokuva pääsee mielestäni hyvin sisälle pienten yksistyiskohtien kautta ja esimerkiksi Elinin pitkät, lapselliset selitykset ja puheryöpyt ovat hauskaa kuunneltavaa.

Fucking Åmål on kokonaisuudessaan hyvä elokuva, ei ehkä mikään viiteen tähteen yltävä, mutta pidin siitä kuitenkin. Voisi joskus uudestaankin katsoa.

Public Enemies (2009)

Kova poika John Dillinger (Johnny Depp).

Kuulin parilta ystävältäni, että Public Enemies oli aika huono, mutta pakkohan se oli silti käydä katsomassa. Elokuvateatteriin olikin eksynyt torstai-iltapäivällä oikein suuryleisö, minun ja kaverini lisäksi kaksi muuta. Istuttiin siis parhailla mahdollisilla paikoilla, ylärivissä keskellä. Jee.

Public Enemies vaikuttaa lupaavammalta, kuin se oikeasti on: Johnny Depp (jonka hahmoa muuten kutsuttiin Johnnyksi, joka esitteli itsensä kerran feikkinimellä Jack, hah), Christian Bale (The Prestigen ansiosta arvostukseni nousi rankasti), pankkirosvo-teema. Kahden ja puolen tunnin pituus ehtii kuitenkin uuvuttaa niin rankasti, että loppufiilikset elokuvasta olivat aika valjut.

Public Enemies kertoo kammotun pankkirosvon John Dillingerin elämän, mutta varsin epäjohdonmukaisesti. Juoni tuntuu koostuvan irrallisista sirpaleista eikä etenevästä elämästä. Alkupuoli matelee, keskikohdassa on nukuttavan pitkä toimintakohtaus ja loppupuoli matelee. Henkilöhahmot jäävät hyvin pinnalliseksi, juuri kenestäkään ei saa otetta. Johnny Deppin olemus kannattelee elokuvaa hetken, mutta paljoa sekään ei silti pelasta. Tylsyyteen sorrutaan varsin monessa kohtaa. Traileri on huomattavasti kiinnostavampi kuin itse elokuva.

Elokuvasta löytyy muutama hauska kohtaus ja aivan loppuminuutit ovat onnistuneet, mutta muuten varsin keskinkertainen elokuva. En välttämättä katsoisi uudestaan.

Johnny Deppiltä ja Christian Balelta olisi oikeasti odottanut enemmän. Johnny Depp muistuttaa liikaa Jack Sparrow'ta sekä vitseiltään että liikkeiltään ollakseen uskottava John Dillinger, ja Christian Bale voisi ihan yhtä hyvin olla kuka tahansa muu keskiverto-miesnäyttelijä.

Kaiken kaikkiaan elokuvan rakenne vaikuttaa siltä, että se olisi tehty kiireessä ja jäänyt hieman kesken. Hiontaa olisi mielestäni tarvittu vielä, mutta ehkä toiminta-ihmiset sitten tykkäävät tästä.

Viikonlopun leffaputki

Tuntuu vähän siltä, että olen elänyt koko viikonlopun popcornin, halppis-cokiksen ja suklaan voimalla. Monta elokuvaa on tullut katsottua, ja listaan ne tähän nyt minimuotoisesti.


The Illusionist - Silmänkääntäjä. Yksi lempielokuvistani. Toiseen kertaan katsoin, mutta silti se piti hyvin otteessaan ja tietynlainen vähäeleisyys luo uskomattoman tunnelman. Kuvassa ihana Edward Norton.

The Prestige, ylläri. Oli pakko katsoa se kolmannen kerran ja sivistää sitä osaa perheestäni, joka ei ollut sitä vielä nähnyt.

Kaunotar ja hirviö -piirretty. Sinällään ei niin erikoinen, mutta olen vakuuttunut, että Lumiere-kynttilänjalka ja Könni-kello ovat täydellinen pari! (enkä-ikinä-tee-mitään-omia-ihannepareja-elokuvissa-tai-kirjoissa, en)

Veren vangit. Suurin rakkauteni. Enkä voi mitenkään kuvailla, kuinka suuren vaikutuksen tämä elokuva minuun tekee jokaisella katsomiskerralla, myös näin kymmenennellä.

-

Mitään suurempia arvosteluja en näistä kirjoita, kaikki kun on ennenkin nähtyjä, mutta pitäisi väkertää Public Enemies -elokuvasta jonkinnäköistä tekstiä. Sen olin katsomassa elokuvissa viime torstaina. Minua odottaisi myös kasa kirjastosta lainattuja dvd:itä, joten ehkä katson tänäänkin vielä jonkun... Harmi vain, että Porin kirjaston elokuvavalikoimat alkavat vaikuttaa aika suppeilta, ihan kuin olisin katsonut jo kaikki hyvät.

(Ja anteeksi postauksen sekavat tekstinrivitykset, rivivälit sun muut, Blogger ilmiselvästi vihaa minua.)

The Prestige (2006)

"Are you watching closely?"

Tällä kysymyksellä alkaa Christopher Nolanin upea The Prestige - elokuva, josta en aiemmin ollut edes kuullut mitään. Tiesin Nolanilta vain Batmanit, mutta lukiessani vanhasta Episodista Nolanin haastattelua, bongasin The Prestigen. Juoni kuulosti erittäin kiinnostavalta, samoin pääosien esittäjät. Ja kun elokuva vielä rinnastettiin Silmänkääntäjään, yhteen lempielokuvistani, en voinut olla marssimatta Anttilaan ja ostamatta sitä omakseni.

Enkä pettynyt.

The Prestigen keskiössä ovat Alfred Borden (Christian Bale) ja Robert Angier (Hugh Jackman), kaksi lupaavaa nuorta taikuria. Kohtalokkaan tapahtuman seurauksena heidän ystävyytensä muuttuu peliksi, jossa elämä on pian panoksista pienin. Tavoitteena on luoda jotain unohtumatonta ja ainutlaatuista, eikä lopulta ole enää väliä, mitä sen saavuttamiseksi tarvitsee tehdä. Kumpikin varjelee salaisuuksia, joiden tähden ollaan valmiita kuolemaan ja tappamaan.

Petos ja paljastukset seuraavat toinen toisiaan. Aina, kun luulee saaneensa otteen punaisesta langasta, koko asetelma muuttuukin täysin - elokuva on silkkaa neroutta, ei voi muuta sanoa. Täydellinen käsikirjoitus ja huimaava tunnelma varmistavat sen, ettei loppuratkaisun tultua ilmi voi pudota jaloilleen. Kuinka huijatuksi sitä voikaan itsensä tuntea!

Ohjaus on lähes hypnoottinen. Ensimmäisellä kerralla The Prestige antaa todellakin katsojan sivuuttaa ne asiat, mitkä toisella kerralla katsottuna enteilevät selkeästi loppuratkaisusta. (Oli pakko katsoa saman tien toisenkin kerran, halusin rikastuttaa itseäni lisää.)

Christian Bale ja Hugh Jackman näyttelevät kumpikin vaativan roolin, joten täydet suosionosoitukset heille. Sivuosanesittäjiinkin on panostettu, sillä elokuvassa nähdään mm. Batmaneistäkin tuttu Michael Caine, lumoavan kaunis Scarlett Johansson (aivan ihanissa asuissa) ja David Bowie. Kaikki hoitavat hommansa kunnialla, sillä tällaisessa elokuvassa eleet ja ilmeet merkitsevät kaikkea, sillä näin jälkiviisaana (eli siis toisen kerran nähneenä) voisin sanoa, että jo nekin paljastavat hyvin paljon, kun osaa katsoa. Tarkasti.

Vaikka kuinka yritän miettiä, en keksi mitään, missä The Prestige olisi epäonnistunut, tai edes ollut onnistumatta täydellisesti. Tarina, viisi tähteä. Käsikirjoitus, viisi tähteä. Näyttelijät, viisi tähteä. Ohjaus, viisi tähteä. Ulkoasu (lavastus, puvustus), viisi tähteä. Pidin myös tyylistä, jolla tarinaa kuljetettiin, sillä käytännössä päällekkäin nähtiin tapahtumia ainakin neljästä eri vaiheesta. Tämä ei ihme kyllä sekoittanut lainkaan, toi vain oman rikkautensa elokuvalle. Joku muu ohjaaja olisi voinut menettää hallinnan jo viimeistään puolessa välissä, mutta Nolan pitää langat käsissään aivan viimeiseen kuvaan asti.

Ainoa, mikä jäi harmittamaan, on se, etten kirjoittanut tätä tekstiä jo ennen toista katsomiskertaa. Ensimmäisen kerran jälkeen olin aivan lumoutunut The Prestigen hienoudesta, ja olisin varmaan osannut kirjoittaa siitä kolmen postauksen verran tekstiä ja analysoida kunnolla. Joten vinkiksi: KATSOKAA, ehdottomasti, mutta älkää katsoko heti perään toiseen kertaan! Tosin, selvää on, että The Prestige kuitenkin kannattaa katsoa toiseen kertaan - sen vaativuus alkaa paljastua vähitellen.

Täydellinen elokuva.

"Now you're looking for the secret. But you won’t find it because of course, you're not really looking. You don't really want to work it out. You want to be fooled."

Princess of Thieves (2001)

Keira Knightley ja Stephen Moyer

Tämä oli tällainen "otanpa nyt jonkun"-leffalainaus kirjastosta, mutta yllättävän hyväksi osoittui. Ruman kansikuvan perusteella odotin jotain Merlinin tyyppistä, mutta Princess of Thieves olikin mukava piristys viime aikojen surkeusleffoihin, joita olen tässä katsellut. (Niin, ja se kansihan kertookin kaiken... Ei kun oikeasti, jos en tiedä, minkä leffan ottaisin, on kannella painava osuus valintaani!)

Princess of Thieves kertoo siis Robin Hoodin (Stuart Wilson) tyttärestä Gwynistä (Keira Knightley), jolle tulee se perinteinen mävointehdämitämähaluun -vaihe, jonka innoittamana hän päättää lähteä isukin perään auttelemaan bisneksissä. Englannin kuningas on kuollut, ja valtataistelu jyllää tyranni Johnin (Jonathan Hyde) yrittäessä viedä kruunun itselleen kuninkaan pojalta Philipiltä. Robin vangitaan, ja yhtäkkiä kaikki vastuu onkin Gwynin harteilla.

Tarinaltaan elokuva on ihan perus, mutta tällaisena perinteisenä seikkailuelokuvana paljon parempi kuin esimerkiksi Kevin Costnerin tähdittämä Robin Hood. Okei, ehkä 10 vuoden ikäero saattaa ajaa asiansa, mutta toisaalta Princess of Thieves vain kulkee paremmin eteenpäin. Sitä paitsi, on kivaa vaihtelua perinteiseen Robin Hoodiin, että välillä pääosassa onkin joku muu kuin itse Robin of Locksley.

Kaikki on mielestäni aika lailla tasapainossa: seikkailu, juoni, henkilöhahmot, kuvaus, toimintakohtaukset. Oikein miellyttävää, tasaista katseltavaa. Princess of Thieves ei toki herättänyt minussa mitään syvempiä ajatuksia, mutta ei sen ollut tarkoituskaan. Se on sellainen elokuva, jonka varmaan olisin 3-4 vuotta sitten nostanut parhaiden elokuvien listalleni (kun katsoin vielä pelkästään romanttisia komedioita ja iki-ihanaa teinifantasiaa).

Keira Knightley toimii aina (olen nähnyt häneltä vain yhden huonon elokuvan), eli hän ei petä tässäkään. Pojaksi itsensä naamioiva ja hullunrohkea sankarityttö sopii hänen roolikseen täydellisesti. Pidin myös paljon Philipin näyttelijästä, sympaattisesta Stephen Moyerista. Olin oikeastaan ihan varma, että olin nähnyt hänet jossain elokuvassa aiemminkin, mutta en kai ole. Kiinnostavaa olisi kyllä nähdä, miten hän muissa elokuvissa onnistuu. Nottinghamin sheriffin näyttelijä Malcolm McDowell (jolla muuten on imdb.comissa harvinaisen vakuuttava lista elokuvia! Kellopeliappelsiinin tiesin ainoastaan) ei todellakaan päihitä Alan Rickmania, mutta kuka päihittäisikään... Hänen roolisuorituksensa oli muutenkin aivan liian laimea sheriffille, joka vaikutti nyt lähinnä Johnin sätkynukelta.

Eipä kai mitään sen syvällisempää tästä elokuvasta. Kuvia voisin opetella liittämään postauksiini, joten testataan... Saisi blogikin vähän väriä. Nyt lähden katsomaan Unelmien sielunmessun loppuun, siitä siis seuraavaksi tekstiä tiedossa.

Underworld - Evoluutio (2006)

Jos ensimmäinen Underworld oli mielestäni huono, niin tämän kakkososan nähtyäni voisin melkein sanoa ensimmäistä osaa hyväksi. Oikeasti, tähän verrattuna... En tiedä, uskallanko edes katsoa kolmososaa (eli siis haluanko tuhlata rahojani sen vuokraamiseen).

Tästä melkein saisi koko huiman blogihistoriani lyhimmän postauksen. Underworld - Evoluutio oli nimittäin muuten aivan samanlainen kuin ensimmäinen (taistelut, ihmissudet, henkilöt yms.), paitsi että juoni oli vielä surkeampi ja hämärämpi. Juoneen ei näköjään todellakaan ole jaksettu Underworldeissa panostaa edes pikkuisen.

Alusta, eli ns. prologista, joka sijoittui menneisyyteen, tykkäsin kuitenkin tosi paljon, ja jo ajattelin, että koko elokuvakin voisi olla hyvä. Joten ehkä pitäisi kuitenkin katsoa se kolmososa, sillä käsittääkseni se ei sijoitu nykyaikaan niin kuin nämä kaksi ensimmäistä.


Pituudeltaan kaksi tuntia on sellainen hyvä elokuvan perusmitta, mutta tässä aloin haukottelemaan jo alle puolessa välissä. Ilman juonta elokuva vain ei kulje.

...ja huima esittely tästä tulikin, olen tosi ylpeä itsestäni. No, kun ei saa irti elokuvastakaan mitään, ei siitä voi kirjoittaakaan. Seuraavaksi minullekin jotain laadukkaampaa katsottavaa!

Must see

Päätinpä nyt tehdä vähän erilaisen postauksen vaihteluna wnb -elokuva-arvosteluihini. Eli listata elokuvat, jotka ovat tällä hetkellä Must See SOON -listallani! Sisältää sekä aiemmin tehtyjä, että tulossa olevia elokuvia. Listattu järjestyksessä random. (Ja opettelen samalla linkitystä Bloggerissa, minä tietokonevelho... ;D)

Dorian Gray (2009)
Olen nähnyt Dorian Grayn muotokuvasta vuonna 2006 (?) tehdyn version, joka aivan surkea. Tarina on kuitenkin sen verran kiinnostava, että odotan todellakin tätä elokuvaa! Trailerin perusteella vaikutti mainiolta. Näyttelijäkaartikin kuulostaa lupaavalta: Ben Barnes, Colin Firth, Rachel Hurd-Wood... Porin Finnkinon on parasta ottaa tämä ohjelmistoonsa (kiva asua sellaisessa kaupungissa, joka skippaa kaikki parhaat elokuvat)!

Sherlock Holmes (2009)
Tämäkin sitten Poriin, kiitos. Yksinkertaisesti: vaikuttaa upealta.

Public Enemies (2009)
Johnny Depp ja lainsuojattomia! Vaikka kuulinkin jo, että tämä oli huono, pakko se on silti nähdä. Elokuvateatteriin pitäisi siis raahautua (ihan kuin se olisi jotain epämiellyttävää...).

Ystävät hämärän jälkeen (2008)
Elokuva kiinnosti jo silloin, kun se pyöri teattereissa, mutta en sitten mennyt katsomaan. Ihan hyvä, koska tällä hetkellä luen kirjaa (mahtava! Suosittelen!), ja kivempihan on aina katsoa elokuva vasta kirjan jälkeen. Joten, heti kun saan kirjan luettua loppuun...

Alice in Wonderland (2010)
No, Tim Burtonia, Johnny Depp ja ihana tarina. Muita tarvittavia selityksiä?

Prinsessa ja sammakko (2010)
Jee, Disneyä!

The Imaginarium of Doctor Parnassus (2009?)
"Traileri" on outo, mutta parempaakaan en löytänyt. Mutta, ehdoton MUST SEE -elokuva, onhan se Heath Ledgerin viimeinen roolityö. Ilmestyykö se oikeasti muka jo tänä vuonna?

The Hobbit (2011)
Ehkä vähän kaukaista odottaa, mutta odotanpa kuitenkin. Ainakin traileria nyt aluksi. ;D

9 (2009)
Tim Burtonin ihanan synkkää animaatiota, joten katsottavaksi menee.

Coraline ja toinen todellisuus (2009)
Olisin niiiiin halunnut nähdä tämän 3D:nä elokuvateatterissa, mutta ei sitten. Pakko kyllä nähdä.


Aloinkin fiilistellä melkein pelkästään tulevia elokuvia, mutta hyvä niin. Nyt on ainakin päivitetyt tiedot siitä, mitä on tulossa. En malta odottaa tulevia ihanuuksia!

Underworld - Varjojen valtakunta (2003)

Ja heti perään vähän lisää muka-vampyyri -elokuvaa. Tässä siis toinen tapaus, jolta odotin paljon enemmän kuin mitä se loppujen lopuksi olikaan. Eläimellistä menoa tämäkin, tosin toimintaräiskeellä maustettuna.

Varjojen valtakunnan juonikin kieltämättä kuullosti epäilyttävästi silti, mitä se olikin: ihmissudet ja vampyyrit ovat taistelleet vuosisatoja. Yhtäkkiä tavallinen vampyyrisotilas Selena saa selville, että ihmissusilla on kummallisia suunnitelmia ihmislääkäri Michaelin varalle, ja päättää estää näiden päämäärät. Sekaan vielä vähän valtataistelua, synkkiä menneisyyksiä ja kaappiluurankoja. Ja tietysti, paljon toimintaa... (ja vampyyrienhan EI missään nimessä kuulu ampua pyssyllä!)

Oikeastaan vampyyreina en halua edes ajatella Selenaa ja kumppaneita, muuten en voi muuta kuin dissata. Okei, klaani mikä klaani. Ihmissudet menevät vielä ihmishahmossaan, mutta kun ne muuttuvat muskelikoiriksi, nekin alkavat olla iso EI kiitos. Joten, hmm, kun unohdetaan rotukysymykset ja tylsät taistelukohtaukset, mitä tästä elokuvasta jää jäljelle? Juoni, jos sellainen siis olisi.

Kaksi tuntia tuntuu hieman puuduttavalta, varsinkin, kun käteen ei elokuvan lopuksi jää mitään. En oikeastaan enää edes muista, ketkä kuolivat, ja miten elokuva yleensäkään loppui. Se kertonee jo aika paljon. Jotain selkeyttä ja jonkinlainen juonentynkä olisi siis todellakin kaivattu. Pakko varmaan katsoa Underworldin seuraavatkin osat ihan tutkimuksena, onko asiassa kehitytty. :P

Rakkaustarina Selenan ja Michaelin välillä oli jo niin ennalta-arvattava ja valitettavan kliseinen, ettei edes harmita, jos spoilaan jotakuta. Tuli väkisinkin mieleen Blood and Chocolate, enkä nyt tiedä, kuinka positiivisessa mielessä (eli kyseessä on huono ihmissusi-elokuva).

Visuaalisesti mieleen jäi ensimmäisenä Kate Beckinsalen ihana polkkatukka (haluaa! Ehkä leikkaan sellaisen seuraavaksi!) ja ainainen yö, mikä sinänsä on ihan positiivista. Vampyyrien kartano oli suhteellisen tyylikäs, samoin paikka, jossa lopputaistelu käytiin (en kyllä muista, missä se oli, juoni todellakin jäi erittäin epäselväksi!). Kokonaisuutena mielestäni ihan ok, kerran katsottava, jos sattuu tykkäämään fantasiahahmojen toimintaräiskinnästä. Kelloa kyllä tuli seurattua, että kuinka kauan vielä jäljellä...

Älkääkä käsittäkö väärin, tämä ei todellakaan ollut parempi elokuva kuin Dracula. Tästä minulla vain ei ollut ihan niin vahvoja ennakko-odotuksia.

Bram Stokerin Dracula (1992)

Jo heti näin aluksi, olen erittäin pettynyt. Tai sitten vain yksinkertaisesti en voi ajatella vampyyrejä minkään muunlaisina kuin Anne Ricen kirjoissa ja Veren vangit -elokuvassa, ja siinä se. Dracula ainakin jäi niin paljon kuvittelemani tason alle, että huh huh.

Dracula olisi saattanut olla hyväkin elokuva synkkine maisemineen ja tunnelmineen, Gary Oldmaneineen, hienoine puvustuksineen unohtamatta tietenkään vampyyrejä tai kuolematonta rakkautta. Tunnelmallisia ja erinomaisiakin kohtauksia löytyy muutama, mutta siihen se sitten jääkin. Jo pelkästään Draculan oudot muodonmuutokset sudennäköiseksi lepakoksi jne. (vampyyrit ovat elegantteja, eivät mitään eläimiä!!) kuitenkin latistavat paikoitellen ihan hyvätkin yritykset luoda tunnelmaa. Vertakin oli muutamassa kohtaa lisäilty hieman liikaa - vampyyreihin liittyy veri, totta kai, mutta ei sen mielestäni kuulu tihkua seinistä tai loiskua lattioille putouksina...? Dramatiikkaako? Ei, vaan mauttomuutta.

Juonta en edes osaa selittää (enkä kirjaa tietenkään ole jaksanut lukea), paikoitellen sekin jäi vähän epäselväksi. Luin äsken jonkun arvostelun, jossa heti ensimmäisenä mainostettiin, että "vain rakkaus voi hänet vapauttaa" tai jotain, mutta vaikka tämän tietäisi etukäteenkin, ei se kuitenkaan aivan helposti elokuvasta aukea.

Draculan ansioiksi voin kuitenkin vilpittömästi ylistää puvustuksen ja lavastuksen. Etenkin lavastuksen. Ah: kauniita hautausmaita, Draculan linna, kaunis kartano, pensaslabyrintti - ja totta kai, koko ajan yö! Pimeässä ja hämärässä melkein kaikki näyttää kauniimmalta. Puvuista varsinkin Winona Ryderin puvut olivat upeita.

Näyttelijät toimivat oikein hyvin. Gary Oldman näyttää lähes vampyyrilta (niin, lähes, mutta se nyt on jo positiivista ottaen huomioon, etten pidä Draculaa juuri minkäänlaisena vampyyrina) Draculan nuoremmassa versiossa, vanhempi versio, puhumattakaan hirviöversioista, on naurettava. Winona Ryder näyttelee Minaa moitteettomasti, vaikkakin itse hahmo on välillä ärsyttävän aivoton. Van Helsing on aika turha hahmo, mutta Anthony Hopkins onnistuu roolissaan, tosin jäämättä nyt erikoisesti mieleen.

Draculan genreä en todellakaan osaa määrittää. Kauhuksi en itse sitä sanoisi, sillä vampyyrit ja veri eivät pelota, mutta en kyllä välttämättä miksikään muuksikaan. Äh, ärsyttää. Odotin todellakin paljon enemmän. Ehkä pitää katsoa joskus uudestaan kun tietää, että mitään super-mahtavaa elämystä on turha odottaa, mutta enpä tiedä...

Aidosti outoa (2006)

Ei olekaan tullut katsottua pariin viikkoon yhtäkään elokuvaa, mikä johtuu parista (viimeisestä) hirveästi työpäivästä, Powerpark-reissusta ja viikon leiristä. Nyt kuitenkin olen jälleen kotona ja ruudun ääressä. Ostin eilen pari vampyyri-elokuvaakin ja kävin kirjastossa lainaamassa kolme leffaa, joten katsottavaa riittää.

Pakko kuitenkin aloittaa tällä komedialla, joka tuli eilen katsottua. Olen nähnyt tämän joskus aiemminkin, mutta kirjoitanpa kuitenkin jonkinlaisen selostuksen, sillä Aidosti outoa on komedia-genressä, aidosti outoa kyllä, hyvä elokuva.

Elokuva kertoo kaavamaisesti elävästä miehestä, Harold Crickistä (Will Ferrel), joka eräänä päivänä alkaa kuulla päänsä sisällä naisen äänen. Ääni kertoo Haroldin elämää kaikkitietävänä kertojana, ja kuuluu kirjailija Karen Eiffelille (Emma Thompson). Harold on hänen uuden kirjansa päähenkilö, mutta sattuukin vain olemaan oikeasti olemassa. Hieman ikävämmäksi jutun muuttaa se, että Karen on päättänyt lopettaa tarinan Haroldin kuolemaan.

Juoni saattaa kuulostaa oudolta, ja sitä se onkin, mutta minua ei ainakaan häirinnyt. Tulos on huomattavasti mielenkiintoisempi kuin ns. normaaleissa komedioissa. Tämän elokuvan oikeasti jaksaa katsoa kiinnostuneena loppuun asti, enkä edes muistanut ennestään, miten se loppuikaan.

Näyttelijät ovat aika keskitasoa, kukaan ei erityisemmin loista, muttei myöskään pomppaa esiin surkeudellaankaan. Hahmona paras oli ehdottomasti Karen Eiffel, jonka pohdinnat siitä, mikä olisi paras tapa tappaa Harold Crick, olivat loistavia.

En näköjään osaa kirjoittaa vieläkään komedioista mitään tämän pidempää, mutta yhteenvetona Aidosti outoa oli mielestäni kyllä tämän toisenkin katsomiskerran arvoinen.

Harry Potter ja puoliverinen prinssi (2009)

Kaikki Potter-kirjat miljoonaan kertaan lukeneena olin tietysti jo valmiiksi dissannut puoliverisen prinssin useaan otteeseen, ja olinkin jo henkisesti varautunut surkeista surkeimpaan farssiin - kaikki Potter-leffat ovat olleet suoraan sanottuna surkeita. Elokuvina, siis. Ehkä niissä on joitain hyviä näyttelijöitä (Alan Rickman ♥) ja ainakin Merlinin voittavia erikoistehosteita, mutta siinä kaikki. Sisältöä elokuville ei ole saatu juurikaan.

Mutta! En aio dissata puoliveristä prinssiä enää sen nähtyäni (ainakaan enempää kuin on aivan välttämätöntä). Kyseessä on minun mielestäni nimittäin Potter-sarjan paras elokuva, vaikka odotin huonointa. Tosin prinssi luikertelee Potter-arvoasteikkoni korkeimpia sijoja kohti osittain vilunkipelillä, nimittäin kyse saattaa olla aika paljon siitä, että siitä on KAUAN kun viimeksi luin kirjan. Eli, en todellakaan muista kovinkaan hyvin kaikkia yksityiskohtia.

Potterin juonta en taida edes vaivautua selittämään (kukaanhan ei tiedä, mitä siinä tapahtuu). Sen sijaan voisin mennä suoraan yksityiskohtiin.

Ensin siitä tarinasta ja kokonaisuudesta. Okei, mielestäni elokuvan olisi kuulunut keskittyä enemmän Voldemortin nuoruuden pönkimiseen, eli erityisesti Dumbledoren ja Harryn keskusteluihin. Voisin sanoa, että niille, jotka eivät ole lukeneet kirjaa, elokuva on varmaan aika hepreaa: hirnyrkit? Puoliverinen prinssi? Miksi? Mitä? Kuka? Missä?

Vaikka sanotaan, että Potter 6 on synkempi kuin aiemmat Potter-leffat, minun mielestäni se oli kuitenkin yksi kepeimmistä, juuri näiden ihanien teinisuhdesotkujen takia. Nimittäin juuri suhdesotkut ja kolmiodraamat nousivat elokuvan pääteemoiksi, ja olen melkein kahden vaiheilla, oliko se hyvä vai huono juttu. Ehkä Pottereiden pinnallisille ja ylidramatisoiduille elokuvaversioille teki hyvää mennä välillä metsään oikein kunnolla, ottaa mukaan kaikki ainekset kunnon saippuaoopperaan ja maustaa koko keitos huumorilla. Nauroin enemmän, kuin pitkään aikaan elokuvaa katsoessani. Ei kovinkaan sitä luvattua synkkää fantasiaa, mutta parempi niin - sitä ei olisi osattu tehdä kunnolla.

Sen vielä jotenkin sietää, ettei niitä kaikkia omia lempikohtia ole elokuvassa, sillä sen sentään ymmärtää. Ei kahteen ja puoleen tuntiin millään voi saada mahtumaan kaikkea (missä olivat Bill ja Fleur?! Aika olennainen osa minun mielestäni seiskaosaa ajatellen...). Annetaan kuitenkin anteeksi tämä. Mutta kohtauksien lisääminen - siis sellaisten, joita ei ollut kirjassa - on anteeksiantamatonta. Sellaisia löytyi ja aika runsaasti, ja olivat vielä varsin turhia. Juoni ei auennut niiden kautta yhtään enempää, pikemminkin vain sekoittui. Loppuunkin olisi myös voitu keskittyä huomattavasti paremmin.

Kokonaisuutena Potter 6 oli paljon selkeämpi kuin viitososa. Näyttelijöissäkin oli onnistuttu - Kuhnusarvio (Jim Broadbent) oli täydellinen! Toiseksi paras opettaja-tulkinta koko Potter-sarjassa, Alan Rickman luonnollisesti ykkösenä. (Rickman muuten olisi voinut olla vähän useammissa kohtauksissa ja enemmän esillä...) Positiivisena yllätyksenä aiemmin vihaamani Tom Felton osoitti jopa osaavansa näytellä ja sopivansa Dracon rooliin. Myös pojat, jotka näyttelivät lyhykäisesti Voldemortin nuorempia versioita, olivat mielestäni juuri oikeanlaisia. Siksi muistoja olisi voinut olla enemmän ja pitempinä pätkinä.

Olen suhteellisen tyytyväinen puoliveriseen prinssiin jopa ihan elokuvana. Keskivertoa, sanoisin, eli huomattavasti muita Pottereita korkeampaa tavaraa. Alkoi tekemään mieli lukea kirjakin uudestaan, mitä en kuitenkaan aio tehdä, etten alkaisi spekuloida elokuvaa liikaa. Ainakaan vielä.

Tummien perhosten koti (2008)

Ja ääripäästä toiseen mennään... Nimittäin, jos Merlin oli yksi surkeimmista näkemistäni elokuvista, Tummien perhosten koti on varmasti yksi parhaista.

Tummien perhosten koti on Dome Karukosken ohjaama draama Saaressa sijaitsevasta poikakodista ja sen asukkaista. Päähenkilönä on sulkeutunut ja lapsuuden traumoista kärsivä Juhani, joka ei tunnu oikein itsekään ymmärtävän, mitä menneisyydessä onkaan tapahtunut. Hänet istuteen uutena tulokkaana kovien poikien joukkoon, sääntöjen ja kovan työn hallitsemaan elämään.

Täytyy sanoa, että Dome Karukoski nousi arvoasteikollani täysin uusiin ulottuvuuksiin - ja koko suomalainen elokuva yleensäkin. Tummien perhosten koti on (totta kai) tummasävytteinen ja paikoitellen ahdistavakin elokuva, mutta draamaa ei ole vedetty yli. Tunnelma luodaan musiikilla (upeaa, ei voi muuta sanoa!), ympäristöllä, vähäeleisillä kohtauksilla ja monimerkityksellisillä dialogeilla, ei "yllättävillä" paljastuksilla. Asiat selviävät vähitellen - takautumien (näistä edelleenkin tykkään paljon) ja menneisyydestä muistuttavien asioiden avulla. Koko tarina kasautuu kokoon kuin sattumalta, hiljalleen.

Henkilöhahmot tässä elokuvassa ovat mielenkiintoisia - salaperäisiä, mutta eivät kuitenkaan jää etäisiksi. Näin olisi erittäin helposti voinut käydä väärillä näyttelijävalinnoilla ja liian kliseisillä tulkinnoilla. Kaikki on kuitenkin osunut nappiin, yhtään huonoa näyttelijää ei mielestäni ole joukkoon eksynyt. Työ on laadukasta ja lähentelee jopa täydellistä. Niilo Syväojan näyttelemä Juhani on kaikessa hiljaisuudessaan henkilö, jota todellakin jaksaa seurata parin tunnin ajan. Muista näyttelijöistä erityisesti loistavat Tommi Korpela, joka näyttelee poikakodin ankaraa johtajaa, ja yhtä pojista näyttelevä Eero Milonoff. Erinomaista työtä.

Elokuva etenee hypnoottisen oloisesti, ja pitää katsojastaan kiinni koko ajan. Mielessäni ei käynyt hetkeäkään ajatus, että voisin vaikka lopettaa ja katsoa myöhemmin loppuun. Ei olisi onnistunut. Pituus oli juuri oikea, ja katsottuani poistetut kohtaukset täytyy sanoa, että oikeisiin asioihinkin oli keskitytty.

Tämän pitempään syväanalyysiin en taida kyetä, mutta kokonaisuudessaan Tummien perhosten koti on hyvin vaikuttava elokuva ja ehdottomasti katsomisen arvoinen!

Merlin (1998)

Älkää vain katsoko tätä elokuvaa.

Mitä oikein edes kuvittelin saavani, kun lainasin Merlinin kirjastosta? Jotain eeppistä ja suurenmoista fantasiaa? Taru Sormusten Herrasta -tyyppistä seikkailua? Olisi oikeastaan pitänyt arvata jo kansikuvasta, ettei tältä elokuvalta kannata odottaa yhtään mitään - ja jättää se hyllyyn.

Katsottua Merlin kuitenkin tuli. Kestoa oli melkein kolme tuntia, ja tätä elokuvaa varten tarvitsinkin neljä eri katsomiskertaa - sekin kertoo jo varmasti siitä, kuinka puuduttava tapaus tämä elokuvaksi itseään kutsuva sirkus oli. Päähäni puski väkisinkin monta kertaa sama ajatus; voiko tuollaista tehdä tosissaan?!

Okei, viisi minuuttia katsottuani elokuva vielä vaikutti melko lupaavalta, aivan tyypilliseltä alulta fantasiaelokuvalle: miehet muinaisvaatteissa taistelevat linnassa. Sitten ruutuun ilmestyi idiootisti virnistävä partaveikko, Merlin vanhuksena - ja siinä sitä sitten mennään.

Elokuva siis kertoo nimensä mukaan Merlinistä, alkaen tämän syntymästä ja kertoen hänen kaikki vaiheensa aloittelevasta taikurista kuningas Arthurin velhoksi asti.

Takakansi kertoo, että Merlin on tehty jättibudjetilla ja erikoistehosteisiin on panostettu. Voin kyllä rehellisesti sanoa, että elokuva olisi ollut paljon, paljon, paljon parempi ilman suuria tehosteita ja pienemmällä budjetilla tehtynä. Toki Merlin on taikuri, mutta jos taikatemppuja ja lohikäärmeitä ei osaa tehdä kunnolla, ne voi jättää suosiolla pois. Olisivat tehneet mieluummin suosiolla jonkun taistelu ja hovijuonittelu -elokuvan. Tämän surkeampia erikoistehosteita en totta puhuen ole koskaan nähnyt. Juuri se lohikäärme jätti niin kauheat traumat, etten vähään aikaan katso fantasiaelokuvia.

Merlinin henkilötkin ovat toinen toistaan pahempia kliseitä: kaunis, viaton ja avuton neitonen, johon kuuluu rakastua ensisilmäyksellä (Isabella Rossellini). Sisällötön, mutta vallanhimoinen, voimistaan varma naispahis (Miranda Richardson), joka päihitetään mahdollisimman kaukaa haetulla tavalla. Hänen alistuva, yritän-olla-hauska -apurinsa (Martin Short), joka loppujen lopuksi lähtee lätkimään ja muuttuu hyvikseksi (hahhah, spoilasin näinkin yllättävän käänteen teille). Vallasta syrjäytetty sisarpuoli (Helena Bonham Carter, miksi menit tähän elokuvaan?!?), joka on valmis mihin vain saadakseen sen takaisin. Itse Merlinistä (Sam Neill) tai Arthurista (Paul Curran) puhumattakaan - toisin kuin King Arthurissa, mitään uutta ei olla saatu esille kummastakaan.

Ei, ei ja ei. Mikään ei toimi - anteeksi nyt vain. Merlin saa kunnian olla yksi surkeimmista elokuvista, jonka koskaan olen nähnyt.

Sydänmailla (1997)

Välillä on näköjään pakko katsoa kunnon draamaa - yritin nimittäin tämän sijasta katsoa yhtä meriseikkailuleffaa, mutta en jaksanutkaan.

Sydänmailla (A Thousand Acres) kertoo tuhannen eekkerin maatilan omistavasta perheestä, johon kuuluu pimeä isäukko (Jason Robards) ja kolme tytärtä: kiltti Ginny (Jessica Lange), kapinoiva Rose (Michelle Pfeiffer) ja etäisempi lakimies Caroline (Jennifer Jason Leigh). Päällepäin kaikki näyttää hyvältä, tytöt ovat naimisissa ja hedelmällinen tila tuottaa hyvin. Sitten isä päättää yhtäkkiä jakaa tilan tyttäriensä ja näiden miesten omistukseen - ja yhtäkkiä ollaankin keskellä perheriitoja, katkeruutta ja kieroilua. Pala palalta perheen menneisyyden kauheat tapahtumat nousevat esille, ja pian kyse ei enää olekaan pelkästä maatilasta.

Juonenkäänteiden ja paljastusten loputtomassa vyöryssä melkein jo ajattelin, että "ei tämä tästä enää pahemmaksi voi mennä...", mutta totta kai se meni. Koko alkuasetelma romutetaan perusteellisesti - jos vertaa alku- ja lopputilanteita, ei uskoisi niiden olevan samasta elokuvasta.

Juoni siis etenee huimaa tahtia, mutta vaikka paljon tapahtuukin, ei elokuvasta jää hätäinen fiilis, vaan tuntuu, että ohjaajalla oli kuitenkin kaikki hallussaan (valitettavan usein näin ei näytä olevan). Siitä todellakin plussaa. Vääränlaisella tyylillä tämänkin elokuvan olisi voinut romuttaa helposti, sillä on aika haastavaa saada näin monta vakavaa teemaa sopimaan samaan elokuvaan. Sydänmailla on kuitenkin yhtenäinen kokonaisuus, joskin aika masentava ja raskas tunnelmaltaan. Loppukaan ei ole mikään "kaikki korjaantuu, happily ever after", ja siitäkin isot kiitokset! Niitä saa katsella aivan liikaa.

Notre Damen kellonsoittaja (1996)

Melkein jo unohdin! Tämäkin tuli katsottua, ja ansaitseehan mestariteos merkinnän blogissani. Siis olkaa hyvä: Disneyn piirretty, Notre Damen kellonsoittaja.

Olen toki nähnyt Notre Damen kellonsoittajan noin sata kertaa pienenä, aina sen ilmestymisvuodesta lähtien, ja omistanut jopa soundtrackin cd:llä (ja nyt kaipaan sitä kovasti, miksi se on hukattu?!). Tarinan olisi luullut olevan tuttu, mutta nyt vasta huomasin, kuinka syvällinen ja upea tarina tähän elokuvaan kätkeytyy, ja kuinka vahvoja teemoja se käsittelee. Elokuvassa oli niin paljon sellaista, mitä ei ole aiemmin ymmärtänyt, että suorastaan yllätyin.

Piirrettyhän on jo itsessään upea: Notre Damen katedraalia katselisi vaikka pelkästäänkin jo sen puolitoista tuntia. Henkilöhahmoista Esmeralda ja kertoja Clopin kuuluvat Disneyn parhaimmistoon. Sitä parasta tietenkään unohtamatta, rakkautta ensi silmäyksellä... tuomari Frollo! ♥ Voisin sanoa melkein, että mikä mies!

Juuri Frollo tuntui pienenä tylsältä hahmolta ja varsinaiselta ilonpilaajalta tarinan suhteen. Luulin, että Frollo halusi napata Esmeraldan ja tuhota hänet ainoastaan mustalaisvihansa vuoksi, mutta totuus olikin aivan toinen. En yhtään muistanut Helvetin lieket -laulua enkä koko kohtausta, jossa Frollo taistelee sisäisten demoniensa kanssa takan äärellä ja anoo Marialta apua, ja nyt se oli upeinta koko elokuvassa. Varmaan paras kohtaus kaikista Disney-elokuvista IKINÄ! Ja ne kirkkokuorot siellä taustalla... Oijoi.

Lukekaa nyt vaikka esimerkikisi (ja kehotan katsomaan edes tämän pätkän Youtubesta, ellei koko elokuvaa!):
Like fire
Hellfire
This fire in my skin
This burning
Desire
Is turning me to sin

Huumoriakin toki löytyy Disneyn tyyliin, ja oikeasti hauskaa. ;D Kaikki, jotka eivät ole katsoneet Notre Damen kellonsoittajaa kuin viimeksi lapsena, nyt heti se esiin sieltä vhs-kasettien kätköistä! Ihminen on aina Disney-iässä.

Goyan aaveet (2006)

Ensimmäisenä Goyan aaveet toi vahvasti mieleen jonkinlaisen sekoituksen Fridasta ja Tyttö ja helmikorvakorusta. Ajattelin jo jättää koko elokuvan kesken, sillä kun on nuo kaksi erinomaista elokuvaa nähnyt, ei olisi kauheasti kiinnostanut nähdä niistä matkittua, huonompaa versiota. En kuitenkaan jättänyt, ja hyvä niin: Goyan aaveet olikin täysin erilainen. Omassa sarjassaan hyvinkin mielenkiintoinen.

Goyan aaveet kertoo inkvisition hallitsemasta Espanjasta, jossa papisto saa tekopyhyydessään tehdä mitä haluaa, vangita kenet haluaa ja pakottaa ihmiset tunnustamaan mitä haluaa kidustusta käyttäen. Heidän uhrikseen joutuu Francisco De Goyan (Stellan Skarsgård) nuori malli Ines (Natalie Portman), ja hänet heitetään virumaan tyrmään määräämättömäksi ajaksi.

Napoleonin valta Ranskassa kasvaa, ja lopulta Ranskan suuri vallankumous etenee muuallekin Eurooppaan - Espanjaan muiden mukana. Inkvisitio suistetaan vallasta, ja sen karkottama veli Lorenzo (Javier Barden), Goyan vanha tuttu muotokuvasessioista, nousee korkeaan arvoasemaan. Ja kappas, 15 vuotta onkin mennyt. (Olin kyllä hieman pihalla vähän aikaa, että mitä missä milloin?! Joku pieni vuosiluku kuvan alareunassa olisi voinut selventää, kun yhtäkkiä pompataan 15 vuotta eteenpäin.)

Inkvisition vangit vapautetaan ja Ines totta kai. Ja huh huh, kun Natalie Portmanistakin on saatu ruma sopivalla maskeerauksella! Ines on kärsinyt vankilan kauhut (irstaat munkit) ja on vakuuttunut siitä, että hänellä on lapsi. Loppuleffa keskittyykin siihen, kun Goya yrittää auttaa Inestä löytämään tyttärensä.

Tiettyä historiantunnin opetusvideomaisuutta elokuvasta löytyy, mutta minua se ei ainakaan haittaa - monet historian opetusvideoista kun ovat hyviä ;D - ja se luo realistiset puitteet muuttuvalle yhteiskunnalla ja sen lomaan kudotulle tarinalle. Itse Goya jää valitettavasti täysin sivuhenkilöksi, ja pakko myöntää, etteivät hänen "kiihkeät" ponnistelunsa Ineksen auttamiseksi ole kovin uskottavia.

Pääosissa loistavat ehdottomasti takinkääntäjä-munkki Javier Barden ja kaksois-, melkein kolmoisrooliakin näyttelevä Natalie Portman. Aluksi en meinannut saada karistettua hänestä V niin kuin verikoston leimaa, mutta äkkiähän se hävisi Portmanin erinomaisten näyttelijäntaitojen avulla. Javier Barden on roolissaan hyvinkin vakuuttava, veli Lorenzo hahmona tosin hivenen häilyvä.

Goyan taide ei ole niin esillä elokuvassa kuin esimerkiksi Frida Kahlon taide Fridassa, mutta ei Goyan aaveet oikeastaan etupäässä kerrokaan Goyasta. Hänet olisi jopa voitu jättää kokonaan pois, eikä elokuva siitä olisi paljon kärsinyt.

Elokuvan alku junnaa hieman paikallaan, keskiosa on erinomainen ja kiinnostava, mutta lopussa taas hieman jämähdetään paikoilleen. Loppu itsessään oli hieman hätäisen oloinen, ja olisin todellakin tahtonut nähdä kaksi Natalie Portmania samassa kuvassa!

Australia (2008)

Australia on niitä leffoja, jotka minun joskus piti mennä katsomaan elokuviin, mutta en vain tullut menneeksi. Nyt tämä kolmetuntinen maisemataulu tuli sitten vihdoin katsottua.

Aluksi; Australia kattaa kokonaisuudessaan hieman liian monta tarinaa yhdeksi elokuvaksi. Se kertoo samaan aikaan Australian aboriginaaleista, toisesta maailmansodasta, karjanajosta, karjanajajan ja hienostonaisen romanssista ja kermanvärisestä pikkupojasta. Totta kai kaikki linkittyy yhteen ja luo hienon kokonaisuuden, mutta silti tuntuu, kuin olisin katsonut monta elokuvaa yhden sijasta. Hyvä vai huono asia, en osaa päättää.

Noin moniulotteisesta elokuvasta päällimäiseksi jäi mieleen... juuri ne maisemat? Ne ainakin olivat upeita. Punaisina hehkuvia kallioita, autioita erämaita, puhtaita jokia, vaaleanpunaisia auringonlaskuja... Niitä katseli hyvin mielellään.

Itse tarinassa oli jaksoja, jotka kiinnostivat ja jaksoja, jotka eivät. Kaikenlaistahan mahtuu näin pitkään pätkään. Yhtenä parhaista osioista voisin mainita karjanajon, jonka eeppisessä ja mahtipontisessa tunnelmassa henkilöt luovat siteitä välilleen ja löytävät toisistaan uusia puolia erämaan keskellä. Kuvauskin on toteuttu hienosti; välillä kuvaruudun täyttää eteenpäin vyöryvä karjalauma ja välillä herkkä dialogi nuotiolla.

Seuraava yhtä hieno pätkä löytyy aivan elokuvan lopusta: japanilaisten hyökkäys. Sotakohdat saa toimimaan, kun ne toteuttaa hyvin, ja Australiassa niin on tehty.

Elokuvassa toimii myös hyvin se, että kertojana on aboriginaalilapsi, Nullah (Brandon Walters). Tapahtumia siis katsotaan osittain lapsen viattomasta näkökulmasta, jossa taikuutta on kaikkialla ja melkein mitä tahansa voi tapahtua.

Pääosassa olevien rakastavaisten näyttelijät, Hugh Jackman ja Nicole Kidman hoitavat roolinsa moitteettomasti, mutta eivät mitenkään erityisen hätkähdyttävästi. Kumpikin istuu rooliinsa hyvin: Jackman resuparrassaan on vapaasieluinen Drover ja Kidmanin vaalea ja ylhäinen olemus on omiaan lady Sarah Ashleylle. Ennenkin on totta kai nähty tällaisia rakkautta yli rajojen -romansseja, mutta kuten kaikki kliseet, nekin voi tehdä hyvin. Toimii siis.

Elokuvan paras hahmo on kuitenkin Nullahin isoisä, aboriginaali King George (David Gulpilil). Vuorosanoja hänellä ei ole juurikaan, eikä liiemmin kohtauksiakaan, mutta seistessään kallion huipulla maalatuissa kasvoissaan levollisen näköisenä hän näyttää hallitsevan kaikkea.

Huh, sain sentään jonkin verran purettua tätäkin elokuvaa, vaikka etukäteen pelkäsin, ettei näin massiivisesta luomuksesta saa irti oikein mitään. Hyvä elokuvahan Australia oli, ei niin hyvä, kuin odotin, mutta vaikuttava kylläkin.

The Crying Game (1992)

Neil Jordanin ohjaaman The Crying Gamen lainasin kirjastosta lähinnä Veren vankien takia (Neil Jordanhan on siis ohjannut senkin). Oli pakko saada tietää, millainen ohjaaja oikein on kyseessä.

Joistakin elokuvista ei oikein osaa päättää, pitikö vai eikö pitänyt siitä. The Crying Game on vähän tätä luokkaa, niin käsittämätön elokuva se oli.

The Crying Gamessa brittisotilas (Forest Whitaker) siepataan IRA:n panttivangiksi Pohjois-Irlantiin. Vankina ollessaan hän ystävystyy vartijansa Fergusin (Stephen Rea) kanssa, ja kun aika käy vähiin, hän pyytää Fergusia etsimään käsiinsä tyttöystävänsä Lontoossa ja viemään tälle viestin.

Ylläoleva juoniselostus ei oikeastaan kuvaa mitenkään The Crying Gamea. Itsekin kuvittelin sen aivan erilaiseksi; toimintaa, takaa-ajoa, lisää panttivankeilua. Elokuva on kuitenkin yllättävänkin rauhallinen ja jopa pohdiskeleva. Ja haastava, siitä ei ole epäilystäkään. Se porautuu ihmisen mieleen, eikä se hellitä otettaan edes elokuvan loputtua.

Itse pidin ehdottomasti siitä, miten pienet yksityiskohdat linkittivät elokuvan eri osioita ja hetkiä yhteen täydelliseksi kokonaisuudeksi. Hienoa, miten jollekin yksittäiselle repliikille, esineelle, musiikille tai eleelle annetaan elokuvassa tilaa ja suurempi merkitys. Okei, muutama asia jäi minun kohdaltani auki, mutta minusta tuntuu, että kaikki kuitenkin löytyi elokuvasta. En ehkä vain ymmärtänyt sitä kokonaan. Voin myöntää Neil Jordanille kaiken kunnioitukseni.

Ja yllättäen aloin suorastaan pitää Stephen Reasta! Aiemmin olen nähnyt hänet Veren vangeissa ja V niin kuin verikostossa, mutta kummassakin hän on tavallaan jäänyt muiden näyttelijöiden varjoon. Tässä elokuvassa on nimenomaan toisinpäin: Stephen Rea jättää kaikki muut varjoonsa! Näköjään hänkin osaa erittäin hyvin täyttää elokuvan pääosan. Hmm, mielelläni katsoisin lisää Rean leffoja.

Juonen edetessä yllätyksiä riittää. Hassua, miten yksikin paljastus voi muuttaa koko tavan, jolla katsoa elokuvaa. The Crying Game kannattaa ehdottomasti kokea.

Takakannessa sanotaan: "Jos katsot elokuvan ensimmäistä kertaa, valmistaudu kokemukseen jota jäät pyörittelemään mielessäsi." Paremmin en voisi itsekään sitä todeta. Edes tämän kirjoittaminen ei selkiyttänyt ajatuksiani elokuvasta. Tuntuu, niin kuin The Crying Game ei sittenkään olisi sitä, miltä se näyttää. Ehkä minua on taas huijattu? Minun on pakko katsoa se piakkoin uudestaan ja yrittää ymmärtää sitä uudella tavalla.

Kyllä, pidin sittenkin The Crying Gamesta erittäin paljon.

Ed Wood (1994)

Tim Burtonia taasen. Hivenen pettymyksensekaista, tosin.

Ed Wood oli yksi näitä 3 elokuvaa kympillä -ostoja, mutta ei todellakaan parhaimmistoa. Tim Burtonin ja Johnny Deppin elokuvista tämä ei ole ikinä juurikaan ollut esillä (ainakaan minä en ollut ikinä edes kuullut) ja sen voi toisaalta elokuvan katsottuaan ymmärtää. Ei ainakaan minulle oikein auennut. Eikä muutenkaan jaksanut innostaa.

Ed Wood, ylläri, kertoo Ed Woodista, Hollywoodin kaikkien aikojen surkeimmaksi ohjaajaksi tituleeratusta miekkosesta. Elokuvan juoni kattaa siis monta surkuhupaisaa (en ikinä olisi uskonut käyttäväni tätä sanaa, mutta tähän se sopii täydellisen kuvaavasti) elokuvanohjausyritystä, muka-hauskoja hahmoja ja vähän epätoivoista tunnelmantavoittelua. Ja elokuvahan on siis mustavalkoinen.

Johnny Depp näyttelee hyvin, kuten aina, mutta ei se ihan riittänyt tekemään tästä elokuvasta erityistä. Mustavalkoisuus toimii joissakin kohdissa, muuten siihen ei oikeastaan kiinnitä niinkään huomiota. Burtonmaista tunnelmaa löytyy, mutta niukasti.

Aika keskiverto elokuva. Näinkin kuvaavasti voisin sanoa: ihan ok. Ja jo tämän postauksen pituus kertoo, ettei sanottavaa juuri ole. ;D

Brokeback Mountain (2005)

Olin ajatellut, etten kirjoita tähän blogiin sellaisista elokuvista, jotka olen nähnyt jo aiemminkin, koska vaikka toinen katsomiskerta syventää kuvaa elokuvasta, on se ensivaikutelma jo jäänyt unholaan. Ehkä kirjoitan sittenkin, sillä Brokeback Mountain ehdottomasti ansaitsee sen.

Mietin, jaksanko katsoa Brokeback Mountainia uudestaan, koska näin sen ensimmäisen kerran tämän vuoden puolella, ja kaikki on vielä hyvin muistissa. No, ajattelin kuitenkin aloittaa - ja siinä sitten kökötin sohvannurkassa, kyyneleitä pyyhkien, koko elokuvan ajan. (Ja nyt alkaa taas itkettää, kun tätä kirjoittaa...)

Ensimmäisellä katsomiskerralla elokuva ei koskettanut hetkeä kauemmin, mutta tällä kertaa sen koko vangitseva kauneus sai minut elämään mukaansa. Brokeback Mountainia katsoessa ei tuntunut, että olisi katsonut elokuvaa. Sitä ei voi ajatella sellaisena. Se on unelma, joka ei koskaan toteutunut.

Elokuvan alun tunnelma on melko arkipäiväinen: kaksi cowboyta, Jack ja Ennis, lähtevät Brokeback-vuorille kesäksi vahtimaan lampaita. Pitää varoa kojootteja, syödä papuja ja dissata työnantajaa. Pikkuhiljaa alkaa itsekin tuntea muutoksen kahden miehen välillä: toverillisuus muuttuu vahvaksi jännitteeksi, jonka on lopulta purkauduttava. Ystävyys muuttuu syvemmäksi rakkaudeksi, kuin mitä kumpikaan olisi koskaan odottanut keneltäkään.

Kesä Brokeback Mountainilla on niin ihana jakso elokuvassa, ettei se tunnu edes todelliselta. Vaikka rakastavaiset ovatkin yhdessä, kumpikin tietä, ettei tilanne ole pysyvä - rakkaus on karua, saavuttamatonta ja epätoivoista. Poissa, kun syksy tulee.

Ennis ja Jack joutuvat kumpikin elämään kulissielämää kaukana toisistaan. Ikävä kuitenkin seuraa aina mukana, eikä harvoja yhteisiä hetkiäkään voi elää täysillä, kun ne kuitenkin loppuvat liian pian. Jack elättelee unelmia yhteisestä elämästä (kuten minäkin, vaikka tiesin loppuratkaisun!), mutta Ennis näkee sen mahdottomana. Välit kiristyvät, mutta rakkaudesta ei silti pääse eroon.

Elokuvan loppu tulee liian äkkiä ja liian... lopullisena. Melkein liian raastavana.

Toista yhtä kaunista ja todellista rakkaustarinaa ei voi olla olemassa.

Robin Hood - varkaiden ruhtinas (1991)

Vielä on muistissa Disneyn rakastettava versio Robin Hoodista, joka pienempänä tuli katsottua monta kertaa. Ja, pakko myöntää, ei Kevin Costner kuitenkaan päihitä pientä kettua sukkahousuissaan.

Eilen siis katsoin Robin Hood - varkaiden ruhtinaan kun se tuli telkkarista. Aloitin ihan positiivisella mielellä ja elokuva alkoikin melko lupaavasti, mutta latistui loppua kohden ja lopulta kuoli kokonaan. Harmi sinänsä, nimittäin Robin Hoodista olisi saanut mielestäni oikein onnistuneenkin elokuvan.

Mikä tässä sitten mätti? Ensinnäkin: liika pitkitys ja turhat kohtaukset. Liikaa henkilöitä, joista kuitenkin kaikki yhtä lukuunottamatta jäävät pintaraapaisuiksi. Masentavat, väkisinväännetyt taistelukohtaukset. Toisin sanottuna, Robin Hood - varkaiden ruhtinas saattoi viehättää 90-luvulla, mutta nykypäivään sen siivet eivät enää kanna.

Mikä sitten olisi voinut olla toisin? Itse olisin halunnut, että Sherwoodin metsän lainsuojattomiin olisi perehdytty paremmin. Sen sijaan koko Robin Hoodin ja Marianin naurettava romanssi olisi voitu jättää pois, kun sekin täytyi jättää näin pinnalliseksi. Ja ne henkilöt... muutama olisi voitu ihan suoralta kädeltä siirtää delete-näppäimelle.

Jotain hyvääkin Robin Hoodissa sentään oli: Alan Rickaman! Syy, jota varten ylipäätänsäkin päätin elokuvan katsoa, ja kun odotukset kohdistuivat juuri häneen, ne eivät pettäneet. Alan Rickman oli mahtava roolissaan vallanhimossaan rypevänä sheriffinä, joka päämääräänsä tavoitellessaan rappioituu hetki hetkeltä enemmän. Sitä paitsi Rickmanin ääni ja olemus ovat kuin omiaan pahikselle! (Ja näin ulko-elokuvallisia seikkoja: Rickman 18 vuotta nuorempana on *köh* syötävän hyvännäköinen.)

Batman - paluu (1992)

Aina sanotaan, että jatko-osat ovat kaikista huonoimpia. Nyt ei todellakaan sanota.

Hehkutin varmaan liikaa Batmania etenkin ulkoisten seikkojen kannalta, koska nyt en voi tehdä samaa uudestaan - ja tämähän oli vielä paljon upeampi. Joten, kun ottaa kaiken sanomani edellisen Batmanin tunnelmasta, sen voi korottaa potenssiin kymmenen ja saada jonkinlaisen kuvan tästä elokuvasta. Batman - paluu varmisti sitten sen, että Tim Burtonin Batmanit nousivat listalleni lempielokuvistani ja saivat paikkansa Parhaat Elokuvat Ikinä -listallani.

Batman - paluun perusjuoni on yksinkertainen: Batman saa uusia vihollisia, Pingviinin ja Kissanaisen ja Gotham City täytyy pelastaa. Pingviini (Danny DeVito) pyrkii pormestariksi kieron miljonäärin (Christopher Walken) avulla. Kissanaisen (Michelle Pfeiffer) aikeet ovat epäselviä kaikille, jopa hänelle itselleen.

Henkilöhahmot ovat uskomattomia. En ole nähnyt montaakaan elokuvaa, joissa sellaisia turhia tai väkisin lisättyjä henkilöhahmoja ei juurikaan esiintyisi, mutta tässä toimii kaikki. Päähenkilöt ovat nerokkaita, mielenkiintoisia persoonia, ja sivuhenkilöt pysyvätkin sivussa pääjuonista.

Pidän erityisesti siitä, miten pahiksien taustat tulevat esille sekä Batmanissä että tässä elokuvassa. Katsojan kannalta on mielenkiintoista tietää, miksi pahiksista ylipäätään tuli pahiksia ja miten se heijastuu heidän toimintatapoihinsa. Jos nämä kohdat jätettäisiin pois, voisi Pingviini olla hahmona todella irrallinen ja Kissanainen vailla motiiveja. Se tekisi elokuvasta huomattavasti tylsemmän.

Kaikista hahmoista lempparini on Kissanainen, joka kaikessa vaarallisessa viettelevyydessään on hyvin kiehtova. Sitä paitsi Selina Kylen ja Bruce Waynen romanssi on aivan ihana - kumpikaan ei tiedä mitään toisen toisesta elämästä, jossa he ovatkin vihollisia. Ja hetki, jolloin se paljastuu, on yksi elokuvan huippukohdista. Olen sitä mieltä, että oli hyvin viisasta vaihtaa ruikuttava Vicki Vale vahvaan Selina Kyleen. Kerrankin nainen, jota ei tarvitse pelastaa.

Näyttelijävalinnatkin ovat osuneet nappiin. Danny DeVito on ällöttävä vallanhaluisena Pingviininä ja Michelle Pfeiffer onnistuu täydellisesti Kissanaisena. Michael Keaton on edelleen upea, jopa parempi kuin edellisessä elokuvassa, nyt kun Batmankin saa olla itsenäisempi hahmo ilman hihassaroikkuja-Vickiä.

Mestariteos, ei voi muuta sanoa. Jos antaisin tähtiä, tämä olisi täydet viisi.

Selvänäkijä (2008)

Joitakin elokuvia on pakko aloittaa arvioimaan siltä pohjalta, joka niiden jälkeen jää. Tässä sellainen, ja olotilani elokuvan jälkeen oli – aika mykistynyt.

Selvänäkijä on elokuva, joka lumosi, vangitsi, kosketti, rakensi uskomattoman tarinan ja lopuksi romutti kaiken. Tämän elokuvan jälkeen voi todellakin puhua käännekohdasta: elokuva valmistaa katsojan täysin erilaiseen loppuun ja yhtäkkiä pudottaakin pohjan kaikelta – ärsyttävää ehkä jonkun mielestä, mutta minusta aivan mahtavaa. Tunsin oloni niin huijatuksi, kun elokuva loppui (ja niin käsittämättömän kauniisti loppuikin).

Selvänäkijä perustuu Sarah Watersin kirjaan Affinity, jota en vielä ole ehtinyt lukemaan (ollut minulla lainassa kirjastosta vaikka kuinka kauan). Olen lukenut Watersilta aikaisemmin jo Silmänkääntäjän (mahtava!) ja Yövartion (samoin). Loistava tarinankertoja, jolle on todellakin tyypillistä juuri ne the käännekohdat. Watersin kirjoja lukiessani olen varmaan haukkonut henkeäni enemmän kuin ikinä.

Selvänäkijän tapahtumat sijoittuvat viktoriaanisen ajan Englantiin, joten siinä jo yksi hyvä syy katsoa elokuva. Se kertoo naisesta, joka pestautuu naisvankilan hyväntekijäksi. Vierailuillaan vankilaan hän tutustuu naiseen, joka kertoo saavansa yhteyden henkiin. Spiritismi onkin yksi elokuvan vahvimmista teemoista, ja takautumat henki-istunnoista ovat täydellinen lisä elokuvaan.

Olen nyt täysin vakuuttunut, että vaikka jonkun mielestä onnellisesti loppuvat hömppäelokuvat ovat niin happily-ever-after -romanttisia ja kermavaahtomaisen ihania, minun mielestäni täyttymätön rakkaus on elokuvissa kaikkein kauneinta.

Kaunis elokuva. Yksi kauneimmista pitkiin aikoihin katsomistani.

Batman (1989)

Heti alkutekstien lipuessa tietokoneeni näytölle ja Danny Elfmanin huikean musiikin alkaessa soida sain vahvan ahaa-elämyksen siitä, että tämä todellakin on minun elokuvani. Ja kun näkymä vielä vaihtui Gotham Cityn synkäksi siluetiksi... ah, I fell in love.

Todellakin, kuten takakannessakin lukee: "Vuosikymmenen elokuva." Vaikka kahden tai kolmen, jos minulta kysytään. Totta kai kuvaustekniikka, erikoistehosteet ja kaikki mahdollinen on kehittynyt huimasti kahdessakymmenessä vuodessa, mutta tärkeintähän elokuvassa, ainakin minulle, on tunnelma. Sitä tavoittelen aina ensimmäisenä, ja oikeastaan erikoistehosteisiin yms. kiinnittää kunnolla huomiota vasta seuraavilla katsontakerroilla, tai sitten, jos elokuva on jo valmiiksikin huono. Joten niiden puutteet eivät häirinneet.

Tunnelmaa tästä todellakin löytyi. Kun Burtonin Gotham Cityä vertaa 2000-luvun Batmaniin, miellyttää se enemmän ainakin minun estetiikkaani. Synkkää, uhkaavaa, kohtalokasta - voisin kenties muuttaa sinne. Kun vielä kaupungissa hyppii niinkin ihana psykopaatti kuin Jokeri (Jack Nicholson).

Joten, jos aiemmin tässä blogissa olen valittanut saamattomista pahiksista, niin sitä en sano todellakaan tästä elokuvasta. Jokerissa todella on sitä jotain, hän on hahmona oikeaa pahisten eliittiä. Psykopaatti pellennaamoineeen, hihittävine nauruineen ja pilailuleluineen on värikkässä olemuksessaan jotain käsittämättömän upeaa ja karmivaa. Nicholson onnistuu täydellisesti.

Michael Keatonin Batman jää Jokerin varjoon, mutta on myös päällisin puolin ihan hyvin tulkittu. Batmanin puku oli ainoa ulkoinen seikka, mikä häiritsi elokuvassa oikein kunnolla, mutta annan sen anteeksi. Ei 1989 voitu mitenkään tehdä niin uskottavaa supersankaripukua kuin nykypäivänä. Keatonin äänestä pidin paljon - näyttelijästä pitämiseen vaikuttaa hirveästi hänen äänensä! Juuri oikealla lailla pehmeä, mutta sopivan selkeä. Sopi Batmanille hyvin (ja varsinkin, kun ajattelee "uusien" Batmanien Christian Balen kähinää...).

Vicki Valen hahmo oli juuri jotain sellaista, mitä inhoan elokuvan naishahmoilta, mutta antaa nyt mennä. Pakkohan sekaan on mahtua joku rasittavakin tyyppi.

Ja vielä niistä musiikeista: Danny Elfman tosiaankin osasi säveltää jo 20 vuotta sittenkin. Mahtavaa, ei voi muuta sanoa.

Pakko katsoa tämä pian uudestaan, ihan vain, jotta voisin ihastella vielä tarkemmin. Oli erittäin hyvä valinta ostaa tämä omaksi, ja huomenna menen katsomaan, jos löytäisin jostakin Batman - paluun. Tahtoo lissäääää!

Fast Food Nation (2006)

Fast Food Nation on erittäin järkevä elokuva henkilölle, joka haluaa laihduttaa. Nimittäin tämän nähtyäni minun ei enää todellakaan tee mieli minkäänlaista pikaruokaa (tai ainakaan hampurilaispihviä, hyihyihyi). Se onkin kai ainoa positiivinen (?) ansio, jonka voin elokuvalle myöntää.

Elokuvana Fast Food Nation oli kohtuullisen surkea. Juoni etenee pätkittäin, jos etenee ja henkilöt ovat vain pintaraapaisuja. Samaan aikaan kerrotaan kolmea eri tarinaa, jotka kaikki jäävät tavallaan kesken. Ööö...? Kuten odottaa saakin, kokonaisuus on hyvin sekava. Ainoa, mitä elokuvasta jää käteen, on ällöttävät lihanleikkaussessiot ja lehmien raaka teurastus. Eli sellaista, mitä en todellakaan olisi edes halunnut katsoa.

Fast Food Nationin on kai tarkoitus olla propagandistinen ja suuria tunteita herättävä elokuva, mutta se lähinnä pitkästyttää. Hienot ajatukset on kuultu jo miljoonaan kertaan, mitään uutta ei ole saatu aikaan. Koko surkeuden kruunaa nuorien kapinallisten operaatio vapauttaa lehmät juoksemaan vapaina preerialle. Olipa omaperäistä, hieno idea kerrassaan.

Kehotan skippaamaan tämän elokuvan ihan suosiolla.

Tieto (2009)

Tieto tuli sitten nähtyä - ja oli ehkä oudoin elokuvakokemus vähään aikaan! Tai siis, Finnkinon sivuilla genreksi oli merkattu toiminta/jännitys, ja odotin joko kunnon toimintaa, jossa autot räjähtelevät ja katastrofit seuraavat toisiaan, tai sitten vähän sellaista National Treasure -tyylistä kilpajuoksua kellon kanssa. Elokuvan nähtyäni (ja koettuani!) voisin itse luokitella genreksi jännitys/kauhu.

Elokuvan juoni (tai traileri!) ei kuitenkaan kuullostanut kuin aika perusmysteerin ratkomiselta. Ala-asteelaiset ovat vuonna 1959 sitten piirtäneet kuvitelmiaan maailmasta 50 vuoden kuluttua, ja nyt vuonna 2009 aikakapselissa säilötyt kuvat kaivetaan ylös. Yliopistoprofessorin (Nicholas Cage) poika saa käsiinsä numeroita täynnä olevan paperin ja isukkikin innostuu selvittämään sen mysteeriä. Totuus on kuitenkin odotettua kauheampi - numeroihin on ennustettu kaikki 50 vuoden aikana tapahtuneet katastrofit, ja kolme on vielä tapahtumatta. Viimeinenhän on totta kai maailmanloppu, ja sekin on ennustettu tapahtuvaksi muutaman päivän sisään. Mikäs sen mukavampaa.

Äkkiä elokuva kuitenkin pomppaa täysin yliluonnollisiin sfääreihin ja alkaakin käsitellä elämää, kuolemaa ja niiden jälkeistä elämää jopa uskonnolliselta kannalta. Loppuratkaisu yllätti, vaikka sen tavallaan tiesikin koko elokuvan ajan. Eivät elokuvat silti yleensä lopu niin, kuin miltä näyttäisi. Epilogimaista aivan viimeistä kohtausta on silti pakko dissata: totta kai sen oli tarkoista laukaista jännitys (omalta kohdaltani se tapahtui tosin jo aivan toisessa kohdassa) ja jättää "helpottunut" olo, mutta se oli silti hyvin korni ja naiivi, ja elokuva olisi loppunut paljon paremmin ilman sitä. Sama asia, jota siitä haettiin, tuli jo tarpeeksi selväksi aiemmassa kohtauksessa (joka minun mielestäni oli upea).

Ehkä juuri se, että elokuvalta odottaa täysin erilaista kuin se on, on saanut kriitikot haukkumaan sen lyttyyn. Toki elokuvassa esiintyy paljon kliseitä ja täytyyhän Nicholas Cagen leikkiä sankariakin, mutta minä ainakin pidin Tiedosta paljon ja haluan nähdä sen heti uudestaan, kunhan se vain tulee dvd:lle.

Nicholas Cageakin on haukuttu lukemissani arvosteluissa, mutta olen siitäkin toista mieltä. Cage on kuin onkin hyvä näyttelijä, ja oli mielestäni tässä paljon parempi kuin esimerkiksi juuri siinä National Treasuressa.

Olen siis sitä tyyppiä ihmisiä, joka eläytyy tarpeeksi pelätäkseen kauhuleffoja - ja myös tavallaan nauttii siitä (kunhan saa yöllä nukuttua ilman tuskanhikeä ja painajaisia :P). Monissa kohdissa elokuvan tunnelma oli ahdistava, ja kun sitä katsoo valkokankaalta, pimeässä salissa ja musiikit täysillä, pakkohan sitä on pelätä. Toki samanlaisia kohtauksia on kaikissa kauhuleffoissa tusinoittain, mutta mitä väliä. Ainakin minut onnistuu silti säikyttämään. En silti vieläkään käsitä, minkä takia elokuvissa henkilöt, kuullessaan pelottavia kuiskauksia tai ääniä, lähtevät tieten tahtoen seuraamaan ja katsomaan, mitä siellä on. Yksin.

En olisi mennyt katsomaan Tietoa, jos olisin tiennyt kaikista sen kauhuelementeistä, koska kauhuleffoja on oikeasti kivempi katsoa kotona, kun valot saa päälle ja elokuvan pikakelaukselle heti, kun haluaa. ;D Onneksi en tiennyt ja menin, koska kokonaisuudessaan Tieto oli ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva.

Spider-Man 3 (2007)

Supersankari-leffa jälleen. Huonompi sellainen.

Spider-Man ei ole ikinä oikein iskenyt, eikä iskenyt nytkään. Liikaa "yllätys"-käänteitä (ooh, ystävästä vihollinen ja vihollisesta ystävä, hän ei tappanutkaan häntä eikä hän häntä etc.) ja liian vähäiset motiivit asioiden toimeenpanoa varten (kuka haluaa oikeasti, siis OIKEASTI tappaa jonkun sillä perusteella, että "se vei mun tyttöystävän"?). Ja miksi Hiekkamies muka halusi tappaa Spider-Manin, mutta sitten ei halunnutkaan? Noo. Kai siinä sitten joku logiikka oli, mutta jäi avautumatta minulle. Eikä kyllä haittaa.

Tobey McGuiresta en ole ikinä pahemmin pitänyt, Kirsten Dunst on mahtava Veren vangeissa, mutta siihen se jääkin. Tässä elokuvassa en nähnyt kummassakaan mitään, mitä en olisi aiemminkin nähnyt. Pahiksista Hiekkamies oli hahmona lähinnä tylsä ja Venom tungettu vähän väkisin mukaan. Kunnon pahiksia ei tahdo nykyään löytyä mistään!

Toimintakohtauksista sen verran, että henkilökohtaisesti mieluummin katselen aseilla käytävää lähitaistelua kuin kahta epämääräisesti toisiaan väistelevää, ilmassa singahtelevaa hahmoa ja mukiloivat toisiaan seiniin, rakennustelineisiin tai roskiksiin - tai yleensäkään mihin tahansa eteen tulevaan.

Vaikka muuten Spider-Man 3 jäi minulle aika turhaksi katselukokemukseksi, erikoistehosteet olivat hienoja, Hiekkamies hyvänä esimerkkinä.

Mutta kokonaisuudessaan ei ehkä minun leffani.

-

Tänään on Finnkinon superpäivä, joten elokuviin käy tieni illalla. Nicholas Cagen tähdittämä Tieto olisi tarkoitus katsastaa, vaikka ei arvosteluissa ole loistanutkaan...

Night at the Museum (2006)

Jee, perhekomediaa, ja juuri perheen kanssa tämä katsottiinkin. Se oli nyt hyllyssä odottanut kuukauden, joten oli jo aikakin.

Yö museossa sisälsi henkiin herääviä museoesineitä, ärsyttävän apinan, pissa- ja kakkahuumoria ja huonoja vitsejä jo siinä määrin, että tulos oli jo hauska. Okei, muutamassa kohdassa meni ehkä vähän yli, mutta mitä muutakaan voi odottaa?

Näyttelijät hoitivat osansa mallikkaasti, siedin jopa Ben Stillerin. Hunni Attila oli kyllä ihanin, näyttelijän nimeä en valitettavasti muista, mutta aivan mahtava mies. Samoin pikkumiehet, koko elokuvan parhaat henkilöt, varsinkin Rooman imperiumin päällikköä esittävä Steve Coogan (jonka naaman tunnistin heti, mutta en vain muistanut, mistä leffasta hän on tuttu. Niin, Maailman ympäri kahdeksassakymmenestä päivästä tietysti.).

Eipä tästä sitten muuta, juonellisesti näin pimeää elokuvaa on turha arvioida. Hyvää viihdettähän se oli juuri sopivassa mielentilassa (?) rippijuhlien jälkeen. Oma dinosauruksen luuranko olisi silti mukava sisustusesine kotiin!

-

Ja ihan yleisesti, nyt on paljon katsottavaa tiedossa. Taitaa vähän päälle kymmenen elokuvaa olla lainassa kavereilta ja kirjastosta, ja niiden lisäksi ostin tänään Anttilasta kolme itselleni. Oli pakko tarttua "3 elokuvaa kympillä" -tarjoukseen. Valinta oli vain vaikea! Pitää pian käydä hakemassa toinen samanlainen paketti. No, nyt mukaan lähtivät Oliver Twist (1800-luku, oli pakko), Tim Burtonin Batman (no se Tim Burton) ja Troija (so epic, sitä paitsi Brad Pitt ilman paitaa ei ole ainakaan pahitteeksi). Tällaista siis odotettavissa.

Zorron legenda (2005)

Ja tämähän oli niitä elokuvia, joissa miekkaillaan/taistellaan/riehutaan/hypitään katoilta/junista/mistä vain ilman naarmun naarmua ja hiukset ja meikki täydellisessä kuosissa. Häiritsevää, ja silti tykkäsin tästä tosi paljon.

En ollut aikaisemmin nähnyt yhtäkään Zorro-elokuvaa (kuinka monta niitä edes on?), ja lainasin sitten kirjastosta tämän. Ei haitannut yhtään, etten ollut nähnyt Zorron naamiota, koska mitään oleellista tuskin missasin. Tai sitten missasin jotain niin oleellista, etten edes tiedä... No, tuskin. ;D

Juonta en jaksa selostaa yhtään, siinä tapahtui liikaa. Asetelma oli sama kuin kaikissa muissakin supersankari-elokuvissa, ja loppuratkaisukin totta kai. Päähenkilöt eivät haavoitu, eivät kuole, kun taas kaikille pahiksille käy kylmät. Yleensä se häiritsee, mutta nyt ei, sillä ”pääpahis” oli mielestäni harvinaisen säälittävä tapaus, sekä henkilönä että näyttelijänä.

Antonio Banderas taas... oli upea! Ah, se ääni ja se aksentti! Ne riittävät jo yksin tuomaan leffaan kuin leffaan tyyliä. Pikkupojan näyttelijäkin oli uskomattoman suloinen, ja juuri Zorron ja pojan dialogit olivat leffan parhaita hetkiä. Catherine Zeta-Jones oli ihan ok, suhteellisen tunteita herättämätön. Se vain häiritsi, miten hän ähki kuuluvasti suudellessaan. ;D Yksityiskohdista se leffa on tehty.

James Hornerin flamenco-vaikutteiset musiikit olivat upeat, samoin miljöö. Nyt on pakko katsoa lisää Zorroa. Kyllä Zorro nyt päihitti Batmanit ja Spidermanit, niin se vain on.

Blackout (2008)

No niin, korkkaanpa sitten blogini tällä suomalaisella trillerillä, Blackoutilla. Täytyy sanoa, että epäilykseni olivat erittäin korkealla tätä elokuvaa vuokratessa, sillä hyviä suomalaisia elokuvia olen nähnyt vain pari. Yllätyin kyllä positiivisesti.

Blackout kertoo miehestä (Petteri Summanen), joka herää koomasta naulapyssyllä ammuttu naula päässään. Hänen muistissaan on valtavia aukkoja viimeisten vuosien ajalta, eikä hänellä ole aavistustakaan, kuka häntä on ampunut tai miksi, kun jo oman elämän tapahtumien muistaminen tuntuu mahdottomalta.

Elokuvan mainoslause "Kumpi palaa ensin - muisti vai murhaaja?" kuvaa erittäin hyvin elokuvan tunnelmaa, joka oli varsinkin elokuvan alkupuolella jopa piinaava (siinä määrin, että pikkuveljeni näki painajaisia ja siskoni jätti elokuvan kesken :P). Juoni tuntui olevan auki melkein minkälaiselle käänteelle tahansa. Kun sitten asiat lopulta alkoivat selvitä, pienistä vihjeistä jutun pystyi jo melkein arvaamaankin, ja loppua kohti mentäessä tunnelma hieman lässähti. Elokuva kuitenkin päättyi hienosti ja jätti paljon mielikuvituksen varaan. Juuri tuollaisista avoimista lopuista pidän erityisesti. (Pakko kyllä myöntää, että katsoin extroista vaihtoehtoisen lopun ja se pilasi aika paljon.)

Näyttelijöistä kukaan ei erityisemmin kohauttanut erinomaisuudellaan, mutta Summanen tulkitsi osansa hyvin. Monet sivuhenkilöistä olivat aika mitäänsanomattomia, ja esiintyi tässäkin elokuvassa suomalaisten leffojen kirous: omaa äidinkieltään ei tahdo ymmärtää, kun näyttelijät mumisevat. Tekstitys tarvittiin tulkiksi.

Trillereitä en ole paljon katsonut, joten en osaa arvioida elokuvaa genrensä mukaan. Blackout oli hyvä elokuva, jonka voisi kenties joskus katsoa uudelleenkin.

Need A New Game

Tuhosin vanhan blogini. Olin kai liian tylsä itsenikin mielestä, jotta minusta olisi keksinyt jotain kirjoitettavaa, viimeinen merkintäni oli kai helmikuussa. Eli ei siitä sen enempää.

Ajatus blogin kirjoittamisesta kuitenkin houkuttelee, kun seuraa teidän muiden kirjoitteluanne. No, olen jo pyöritellyt pari kuukautta päässäni ajatusta elokuvablogista, kun elokuvia tässä tulee katsottua enemmänkin kuin ehtisi. Nyt ainakin aihe on mieleinen minulle, eikä kirjoitettavaa tarvitse repiä omista tusinatylsistä päivistään. Kokeillaanpa siis, jos tästä lähtisi jotakin käyntiin, edes jotain tekemistä minullekin nyt lomalla. Ja ainakin saan hyvän tekosyyn katsoa lisää elokuvia. ;D (Enkä oikeasti ole niin laiska, kuin mitä aiemman "blogini" ylläpidosta voisi päätellä, en toki.)