Ja tämähän oli niitä elokuvia, joissa miekkaillaan/taistellaan/riehutaan/hypitään katoilta/junista/mistä vain ilman naarmun naarmua ja hiukset ja meikki täydellisessä kuosissa. Häiritsevää, ja silti tykkäsin tästä tosi paljon.
En ollut aikaisemmin nähnyt yhtäkään Zorro-elokuvaa (kuinka monta niitä edes on?), ja lainasin sitten kirjastosta tämän. Ei haitannut yhtään, etten ollut nähnyt Zorron naamiota, koska mitään oleellista tuskin missasin. Tai sitten missasin jotain niin oleellista, etten edes tiedä... No, tuskin. ;D
Juonta en jaksa selostaa yhtään, siinä tapahtui liikaa. Asetelma oli sama kuin kaikissa muissakin supersankari-elokuvissa, ja loppuratkaisukin totta kai. Päähenkilöt eivät haavoitu, eivät kuole, kun taas kaikille pahiksille käy kylmät. Yleensä se häiritsee, mutta nyt ei, sillä ”pääpahis” oli mielestäni harvinaisen säälittävä tapaus, sekä henkilönä että näyttelijänä.
Antonio Banderas taas... oli upea! Ah, se ääni ja se aksentti! Ne riittävät jo yksin tuomaan leffaan kuin leffaan tyyliä. Pikkupojan näyttelijäkin oli uskomattoman suloinen, ja juuri Zorron ja pojan dialogit olivat leffan parhaita hetkiä. Catherine Zeta-Jones oli ihan ok, suhteellisen tunteita herättämätön. Se vain häiritsi, miten hän ähki kuuluvasti suudellessaan. ;D Yksityiskohdista se leffa on tehty.
James Hornerin flamenco-vaikutteiset musiikit olivat upeat, samoin miljöö. Nyt on pakko katsoa lisää Zorroa. Kyllä Zorro nyt päihitti Batmanit ja Spidermanit, niin se vain on.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti