Beetlejuice (1988)

"Ah, well... I attended Julliard... I'm a graduate of the Harvard Business School. I travel quite extensively. I lived through the Black Plague and had a pretty good time during that. I've seen "The Exorcist" about 167 times, and it keeps getting funnier every single time I see it! Not to mention the fact that you're talking to a dead guy! Now what do you think?! You think I'm "qualified"? "

Kutsukaa Beetlejuice, kun tahdotte varmasti pätevän freelancer bio-manaajan! Itse hoin nimeä Beetlejuice koko illan tämän katsottuani, mutta ikävä kyllä raitapuvussa pomppivaa madonsyömää Michael Keatonia ei ilmestynyt luokseni. Sääli tosiaan.

Beetlejuice on Tim Burtonin nyt jo klassikoksikin kutsuttu elokuva tosiaan vuodelta -88, ja ainakin minulla oli lievät siihen kohdistuvat epäilykset. Miten kukaan voisi mitenkään (edes Tim Burton!) saada toimimaan kauhukomediaa, siis kau-hu-ko-me-di-aa, idiooteilla kummituksilla ja muutenkin seinähullulla tarinalla, ja kun ottaa vielä huomioon 1988 vuoden erikoistehosteet niin huh huh... Juuri nuo erikoistehosteet, etenkin ne. Erään tietyn lohikäärmeen jättämät traumat ovat yhä tuoreessa muistissa, ja se elokuva oli sentään tehty 2000-luvulla, hyvänen aika!

Beetlejuicen idea lyhykäisyydessään: Idyllinen pariskunta elää idyllisessä talossa, idyllinen elämä kukoistaa ja lomakin on juuri alkanut. Erään sillalta ulos ajoon päättyneen kauppareissun jälkeen he huomaavatkin yhtäkkiä, etteivät taidakaan enää olla elossa. Hups. Heidän taloonsakin muuttaa hienostunut New Yorkista tullut perhe, eikä heidän häätämisensä käykään tuosta vain, kummittelu kun ei olekaan niin helppoa, kuin olisi uskonut. Viimeisenä oljenkortenaan pariskunta päättää turvautua Beetlejuicen apuun.

Eikö kuulostakin idiootilta? Todellakin, sitä se on! Toteutus on mitä mahtavin, ylilyönneillä suorastaan mässäillään ja erikoistehosteetkin tietävät paikkansa suht mallikkaasti. Tim Burtonilta näköjään mikä vain on mahdollista, nyt elän vahvasti siinä uskossa. Kuolemastahan repii vaikka minkälaista huumoria.

Michael Keaton on aivan uskomaton roolissaan Beetlejuicena, kajahtaneena kummituksena hän näyttää olevan vielä enemmän kotonaan kuin Pokerface-Batmanina. Jos ette muuten vielä vakuuttuneet, kannattaa elokuva katsoa jo pelkästään tämän roolisuorituksen takia!

Beetlejuice on todellakin... hulvaton! (Ikinä tuollaista sanakaan käytä, nyt se sopii täydellisesti!)

Fucking Åmål (1998)

Yllätyin kun huomasin, että Fucking Åmål onkin tehty 90-luvun lopussa eikä alussa, se olikin siis paljon "uudempi" kuin luulin (11 vuotta vanha vasta, ohhoh!). No, eipä haittaa.

Fucking Åmål kertoo pikkukaupungin nuorisosta, joka pyörii omissa pikku piireissään tympääntyneenä pieneen paikkaan ja muutenkin vähän koko elämään. Omaa identiteettiään yritetään etsiä, mieluiten tosin hakeudutaan samaan muottiin toisten kanssa. Nuorison keskuudessa vallitsee selvä hierarkia, jonka ääripäitä molemmat päähenkilöt ovat: suosittu ja kaunis, bileissä juokseva (mutta samalla hyvin naiivi ja lapsellinen) Elin (Alexandra Dahlström) ja syrjitty, koulukiusattu ja hiljainen Agnes (Rebecka Liljeberg), jolla ei kavereita juurikaan ole. Tytöt rakastuvat toisiinsa, mutta ympäristölle eikä joskus omalle itsellensäkään asia ole niin yksinkertainen.

Täytyy kyllä sanoa, että Fucking Åmål on erittäin yhdeksänkymmentälukua! Henkilöiden vaatteet, puhetapa (tekstitykset "teinikielellä", hahhah ;D) ja koko elokuvan ilme muutenkin. Nuoristahan Fucking Åmål kertoo, mutta joissakin kohdissa juuri tämä "nuoruus" on liiankin alleviivattu (teinisekoilut ja -angstit yms.) niin, etteivät kaikki kohtaukset tunnu kovin uskottavasti tehdyiltä. Hieman ylidramatisointia löytyy paljon.

Toisaalta Fucking Åmål on hyvinkin uskottava pikkukaupungin ahdistavan ympäristön kuvauksessa ja sopeutumattomuudesta siihen. Vaikka Elin ja Agnes ovat kliseinen nörtti+suosittu -pari, lähtökohdat ja haparoivan suhteen alku eivät kuitenkaan ole lähellekään sitä, mitä samankaltaisen parituksen omaavissa leffoissa yleensä. Henkilöihinkin elokuva pääsee mielestäni hyvin sisälle pienten yksistyiskohtien kautta ja esimerkiksi Elinin pitkät, lapselliset selitykset ja puheryöpyt ovat hauskaa kuunneltavaa.

Fucking Åmål on kokonaisuudessaan hyvä elokuva, ei ehkä mikään viiteen tähteen yltävä, mutta pidin siitä kuitenkin. Voisi joskus uudestaankin katsoa.

Public Enemies (2009)

Kova poika John Dillinger (Johnny Depp).

Kuulin parilta ystävältäni, että Public Enemies oli aika huono, mutta pakkohan se oli silti käydä katsomassa. Elokuvateatteriin olikin eksynyt torstai-iltapäivällä oikein suuryleisö, minun ja kaverini lisäksi kaksi muuta. Istuttiin siis parhailla mahdollisilla paikoilla, ylärivissä keskellä. Jee.

Public Enemies vaikuttaa lupaavammalta, kuin se oikeasti on: Johnny Depp (jonka hahmoa muuten kutsuttiin Johnnyksi, joka esitteli itsensä kerran feikkinimellä Jack, hah), Christian Bale (The Prestigen ansiosta arvostukseni nousi rankasti), pankkirosvo-teema. Kahden ja puolen tunnin pituus ehtii kuitenkin uuvuttaa niin rankasti, että loppufiilikset elokuvasta olivat aika valjut.

Public Enemies kertoo kammotun pankkirosvon John Dillingerin elämän, mutta varsin epäjohdonmukaisesti. Juoni tuntuu koostuvan irrallisista sirpaleista eikä etenevästä elämästä. Alkupuoli matelee, keskikohdassa on nukuttavan pitkä toimintakohtaus ja loppupuoli matelee. Henkilöhahmot jäävät hyvin pinnalliseksi, juuri kenestäkään ei saa otetta. Johnny Deppin olemus kannattelee elokuvaa hetken, mutta paljoa sekään ei silti pelasta. Tylsyyteen sorrutaan varsin monessa kohtaa. Traileri on huomattavasti kiinnostavampi kuin itse elokuva.

Elokuvasta löytyy muutama hauska kohtaus ja aivan loppuminuutit ovat onnistuneet, mutta muuten varsin keskinkertainen elokuva. En välttämättä katsoisi uudestaan.

Johnny Deppiltä ja Christian Balelta olisi oikeasti odottanut enemmän. Johnny Depp muistuttaa liikaa Jack Sparrow'ta sekä vitseiltään että liikkeiltään ollakseen uskottava John Dillinger, ja Christian Bale voisi ihan yhtä hyvin olla kuka tahansa muu keskiverto-miesnäyttelijä.

Kaiken kaikkiaan elokuvan rakenne vaikuttaa siltä, että se olisi tehty kiireessä ja jäänyt hieman kesken. Hiontaa olisi mielestäni tarvittu vielä, mutta ehkä toiminta-ihmiset sitten tykkäävät tästä.

Viikonlopun leffaputki

Tuntuu vähän siltä, että olen elänyt koko viikonlopun popcornin, halppis-cokiksen ja suklaan voimalla. Monta elokuvaa on tullut katsottua, ja listaan ne tähän nyt minimuotoisesti.


The Illusionist - Silmänkääntäjä. Yksi lempielokuvistani. Toiseen kertaan katsoin, mutta silti se piti hyvin otteessaan ja tietynlainen vähäeleisyys luo uskomattoman tunnelman. Kuvassa ihana Edward Norton.

The Prestige, ylläri. Oli pakko katsoa se kolmannen kerran ja sivistää sitä osaa perheestäni, joka ei ollut sitä vielä nähnyt.

Kaunotar ja hirviö -piirretty. Sinällään ei niin erikoinen, mutta olen vakuuttunut, että Lumiere-kynttilänjalka ja Könni-kello ovat täydellinen pari! (enkä-ikinä-tee-mitään-omia-ihannepareja-elokuvissa-tai-kirjoissa, en)

Veren vangit. Suurin rakkauteni. Enkä voi mitenkään kuvailla, kuinka suuren vaikutuksen tämä elokuva minuun tekee jokaisella katsomiskerralla, myös näin kymmenennellä.

-

Mitään suurempia arvosteluja en näistä kirjoita, kaikki kun on ennenkin nähtyjä, mutta pitäisi väkertää Public Enemies -elokuvasta jonkinnäköistä tekstiä. Sen olin katsomassa elokuvissa viime torstaina. Minua odottaisi myös kasa kirjastosta lainattuja dvd:itä, joten ehkä katson tänäänkin vielä jonkun... Harmi vain, että Porin kirjaston elokuvavalikoimat alkavat vaikuttaa aika suppeilta, ihan kuin olisin katsonut jo kaikki hyvät.

(Ja anteeksi postauksen sekavat tekstinrivitykset, rivivälit sun muut, Blogger ilmiselvästi vihaa minua.)

The Prestige (2006)

"Are you watching closely?"

Tällä kysymyksellä alkaa Christopher Nolanin upea The Prestige - elokuva, josta en aiemmin ollut edes kuullut mitään. Tiesin Nolanilta vain Batmanit, mutta lukiessani vanhasta Episodista Nolanin haastattelua, bongasin The Prestigen. Juoni kuulosti erittäin kiinnostavalta, samoin pääosien esittäjät. Ja kun elokuva vielä rinnastettiin Silmänkääntäjään, yhteen lempielokuvistani, en voinut olla marssimatta Anttilaan ja ostamatta sitä omakseni.

Enkä pettynyt.

The Prestigen keskiössä ovat Alfred Borden (Christian Bale) ja Robert Angier (Hugh Jackman), kaksi lupaavaa nuorta taikuria. Kohtalokkaan tapahtuman seurauksena heidän ystävyytensä muuttuu peliksi, jossa elämä on pian panoksista pienin. Tavoitteena on luoda jotain unohtumatonta ja ainutlaatuista, eikä lopulta ole enää väliä, mitä sen saavuttamiseksi tarvitsee tehdä. Kumpikin varjelee salaisuuksia, joiden tähden ollaan valmiita kuolemaan ja tappamaan.

Petos ja paljastukset seuraavat toinen toisiaan. Aina, kun luulee saaneensa otteen punaisesta langasta, koko asetelma muuttuukin täysin - elokuva on silkkaa neroutta, ei voi muuta sanoa. Täydellinen käsikirjoitus ja huimaava tunnelma varmistavat sen, ettei loppuratkaisun tultua ilmi voi pudota jaloilleen. Kuinka huijatuksi sitä voikaan itsensä tuntea!

Ohjaus on lähes hypnoottinen. Ensimmäisellä kerralla The Prestige antaa todellakin katsojan sivuuttaa ne asiat, mitkä toisella kerralla katsottuna enteilevät selkeästi loppuratkaisusta. (Oli pakko katsoa saman tien toisenkin kerran, halusin rikastuttaa itseäni lisää.)

Christian Bale ja Hugh Jackman näyttelevät kumpikin vaativan roolin, joten täydet suosionosoitukset heille. Sivuosanesittäjiinkin on panostettu, sillä elokuvassa nähdään mm. Batmaneistäkin tuttu Michael Caine, lumoavan kaunis Scarlett Johansson (aivan ihanissa asuissa) ja David Bowie. Kaikki hoitavat hommansa kunnialla, sillä tällaisessa elokuvassa eleet ja ilmeet merkitsevät kaikkea, sillä näin jälkiviisaana (eli siis toisen kerran nähneenä) voisin sanoa, että jo nekin paljastavat hyvin paljon, kun osaa katsoa. Tarkasti.

Vaikka kuinka yritän miettiä, en keksi mitään, missä The Prestige olisi epäonnistunut, tai edes ollut onnistumatta täydellisesti. Tarina, viisi tähteä. Käsikirjoitus, viisi tähteä. Näyttelijät, viisi tähteä. Ohjaus, viisi tähteä. Ulkoasu (lavastus, puvustus), viisi tähteä. Pidin myös tyylistä, jolla tarinaa kuljetettiin, sillä käytännössä päällekkäin nähtiin tapahtumia ainakin neljästä eri vaiheesta. Tämä ei ihme kyllä sekoittanut lainkaan, toi vain oman rikkautensa elokuvalle. Joku muu ohjaaja olisi voinut menettää hallinnan jo viimeistään puolessa välissä, mutta Nolan pitää langat käsissään aivan viimeiseen kuvaan asti.

Ainoa, mikä jäi harmittamaan, on se, etten kirjoittanut tätä tekstiä jo ennen toista katsomiskertaa. Ensimmäisen kerran jälkeen olin aivan lumoutunut The Prestigen hienoudesta, ja olisin varmaan osannut kirjoittaa siitä kolmen postauksen verran tekstiä ja analysoida kunnolla. Joten vinkiksi: KATSOKAA, ehdottomasti, mutta älkää katsoko heti perään toiseen kertaan! Tosin, selvää on, että The Prestige kuitenkin kannattaa katsoa toiseen kertaan - sen vaativuus alkaa paljastua vähitellen.

Täydellinen elokuva.

"Now you're looking for the secret. But you won’t find it because of course, you're not really looking. You don't really want to work it out. You want to be fooled."

Princess of Thieves (2001)

Keira Knightley ja Stephen Moyer

Tämä oli tällainen "otanpa nyt jonkun"-leffalainaus kirjastosta, mutta yllättävän hyväksi osoittui. Ruman kansikuvan perusteella odotin jotain Merlinin tyyppistä, mutta Princess of Thieves olikin mukava piristys viime aikojen surkeusleffoihin, joita olen tässä katsellut. (Niin, ja se kansihan kertookin kaiken... Ei kun oikeasti, jos en tiedä, minkä leffan ottaisin, on kannella painava osuus valintaani!)

Princess of Thieves kertoo siis Robin Hoodin (Stuart Wilson) tyttärestä Gwynistä (Keira Knightley), jolle tulee se perinteinen mävointehdämitämähaluun -vaihe, jonka innoittamana hän päättää lähteä isukin perään auttelemaan bisneksissä. Englannin kuningas on kuollut, ja valtataistelu jyllää tyranni Johnin (Jonathan Hyde) yrittäessä viedä kruunun itselleen kuninkaan pojalta Philipiltä. Robin vangitaan, ja yhtäkkiä kaikki vastuu onkin Gwynin harteilla.

Tarinaltaan elokuva on ihan perus, mutta tällaisena perinteisenä seikkailuelokuvana paljon parempi kuin esimerkiksi Kevin Costnerin tähdittämä Robin Hood. Okei, ehkä 10 vuoden ikäero saattaa ajaa asiansa, mutta toisaalta Princess of Thieves vain kulkee paremmin eteenpäin. Sitä paitsi, on kivaa vaihtelua perinteiseen Robin Hoodiin, että välillä pääosassa onkin joku muu kuin itse Robin of Locksley.

Kaikki on mielestäni aika lailla tasapainossa: seikkailu, juoni, henkilöhahmot, kuvaus, toimintakohtaukset. Oikein miellyttävää, tasaista katseltavaa. Princess of Thieves ei toki herättänyt minussa mitään syvempiä ajatuksia, mutta ei sen ollut tarkoituskaan. Se on sellainen elokuva, jonka varmaan olisin 3-4 vuotta sitten nostanut parhaiden elokuvien listalleni (kun katsoin vielä pelkästään romanttisia komedioita ja iki-ihanaa teinifantasiaa).

Keira Knightley toimii aina (olen nähnyt häneltä vain yhden huonon elokuvan), eli hän ei petä tässäkään. Pojaksi itsensä naamioiva ja hullunrohkea sankarityttö sopii hänen roolikseen täydellisesti. Pidin myös paljon Philipin näyttelijästä, sympaattisesta Stephen Moyerista. Olin oikeastaan ihan varma, että olin nähnyt hänet jossain elokuvassa aiemminkin, mutta en kai ole. Kiinnostavaa olisi kyllä nähdä, miten hän muissa elokuvissa onnistuu. Nottinghamin sheriffin näyttelijä Malcolm McDowell (jolla muuten on imdb.comissa harvinaisen vakuuttava lista elokuvia! Kellopeliappelsiinin tiesin ainoastaan) ei todellakaan päihitä Alan Rickmania, mutta kuka päihittäisikään... Hänen roolisuorituksensa oli muutenkin aivan liian laimea sheriffille, joka vaikutti nyt lähinnä Johnin sätkynukelta.

Eipä kai mitään sen syvällisempää tästä elokuvasta. Kuvia voisin opetella liittämään postauksiini, joten testataan... Saisi blogikin vähän väriä. Nyt lähden katsomaan Unelmien sielunmessun loppuun, siitä siis seuraavaksi tekstiä tiedossa.

Underworld - Evoluutio (2006)

Jos ensimmäinen Underworld oli mielestäni huono, niin tämän kakkososan nähtyäni voisin melkein sanoa ensimmäistä osaa hyväksi. Oikeasti, tähän verrattuna... En tiedä, uskallanko edes katsoa kolmososaa (eli siis haluanko tuhlata rahojani sen vuokraamiseen).

Tästä melkein saisi koko huiman blogihistoriani lyhimmän postauksen. Underworld - Evoluutio oli nimittäin muuten aivan samanlainen kuin ensimmäinen (taistelut, ihmissudet, henkilöt yms.), paitsi että juoni oli vielä surkeampi ja hämärämpi. Juoneen ei näköjään todellakaan ole jaksettu Underworldeissa panostaa edes pikkuisen.

Alusta, eli ns. prologista, joka sijoittui menneisyyteen, tykkäsin kuitenkin tosi paljon, ja jo ajattelin, että koko elokuvakin voisi olla hyvä. Joten ehkä pitäisi kuitenkin katsoa se kolmososa, sillä käsittääkseni se ei sijoitu nykyaikaan niin kuin nämä kaksi ensimmäistä.


Pituudeltaan kaksi tuntia on sellainen hyvä elokuvan perusmitta, mutta tässä aloin haukottelemaan jo alle puolessa välissä. Ilman juonta elokuva vain ei kulje.

...ja huima esittely tästä tulikin, olen tosi ylpeä itsestäni. No, kun ei saa irti elokuvastakaan mitään, ei siitä voi kirjoittaakaan. Seuraavaksi minullekin jotain laadukkaampaa katsottavaa!

Must see

Päätinpä nyt tehdä vähän erilaisen postauksen vaihteluna wnb -elokuva-arvosteluihini. Eli listata elokuvat, jotka ovat tällä hetkellä Must See SOON -listallani! Sisältää sekä aiemmin tehtyjä, että tulossa olevia elokuvia. Listattu järjestyksessä random. (Ja opettelen samalla linkitystä Bloggerissa, minä tietokonevelho... ;D)

Dorian Gray (2009)
Olen nähnyt Dorian Grayn muotokuvasta vuonna 2006 (?) tehdyn version, joka aivan surkea. Tarina on kuitenkin sen verran kiinnostava, että odotan todellakin tätä elokuvaa! Trailerin perusteella vaikutti mainiolta. Näyttelijäkaartikin kuulostaa lupaavalta: Ben Barnes, Colin Firth, Rachel Hurd-Wood... Porin Finnkinon on parasta ottaa tämä ohjelmistoonsa (kiva asua sellaisessa kaupungissa, joka skippaa kaikki parhaat elokuvat)!

Sherlock Holmes (2009)
Tämäkin sitten Poriin, kiitos. Yksinkertaisesti: vaikuttaa upealta.

Public Enemies (2009)
Johnny Depp ja lainsuojattomia! Vaikka kuulinkin jo, että tämä oli huono, pakko se on silti nähdä. Elokuvateatteriin pitäisi siis raahautua (ihan kuin se olisi jotain epämiellyttävää...).

Ystävät hämärän jälkeen (2008)
Elokuva kiinnosti jo silloin, kun se pyöri teattereissa, mutta en sitten mennyt katsomaan. Ihan hyvä, koska tällä hetkellä luen kirjaa (mahtava! Suosittelen!), ja kivempihan on aina katsoa elokuva vasta kirjan jälkeen. Joten, heti kun saan kirjan luettua loppuun...

Alice in Wonderland (2010)
No, Tim Burtonia, Johnny Depp ja ihana tarina. Muita tarvittavia selityksiä?

Prinsessa ja sammakko (2010)
Jee, Disneyä!

The Imaginarium of Doctor Parnassus (2009?)
"Traileri" on outo, mutta parempaakaan en löytänyt. Mutta, ehdoton MUST SEE -elokuva, onhan se Heath Ledgerin viimeinen roolityö. Ilmestyykö se oikeasti muka jo tänä vuonna?

The Hobbit (2011)
Ehkä vähän kaukaista odottaa, mutta odotanpa kuitenkin. Ainakin traileria nyt aluksi. ;D

9 (2009)
Tim Burtonin ihanan synkkää animaatiota, joten katsottavaksi menee.

Coraline ja toinen todellisuus (2009)
Olisin niiiiin halunnut nähdä tämän 3D:nä elokuvateatterissa, mutta ei sitten. Pakko kyllä nähdä.


Aloinkin fiilistellä melkein pelkästään tulevia elokuvia, mutta hyvä niin. Nyt on ainakin päivitetyt tiedot siitä, mitä on tulossa. En malta odottaa tulevia ihanuuksia!

Underworld - Varjojen valtakunta (2003)

Ja heti perään vähän lisää muka-vampyyri -elokuvaa. Tässä siis toinen tapaus, jolta odotin paljon enemmän kuin mitä se loppujen lopuksi olikaan. Eläimellistä menoa tämäkin, tosin toimintaräiskeellä maustettuna.

Varjojen valtakunnan juonikin kieltämättä kuullosti epäilyttävästi silti, mitä se olikin: ihmissudet ja vampyyrit ovat taistelleet vuosisatoja. Yhtäkkiä tavallinen vampyyrisotilas Selena saa selville, että ihmissusilla on kummallisia suunnitelmia ihmislääkäri Michaelin varalle, ja päättää estää näiden päämäärät. Sekaan vielä vähän valtataistelua, synkkiä menneisyyksiä ja kaappiluurankoja. Ja tietysti, paljon toimintaa... (ja vampyyrienhan EI missään nimessä kuulu ampua pyssyllä!)

Oikeastaan vampyyreina en halua edes ajatella Selenaa ja kumppaneita, muuten en voi muuta kuin dissata. Okei, klaani mikä klaani. Ihmissudet menevät vielä ihmishahmossaan, mutta kun ne muuttuvat muskelikoiriksi, nekin alkavat olla iso EI kiitos. Joten, hmm, kun unohdetaan rotukysymykset ja tylsät taistelukohtaukset, mitä tästä elokuvasta jää jäljelle? Juoni, jos sellainen siis olisi.

Kaksi tuntia tuntuu hieman puuduttavalta, varsinkin, kun käteen ei elokuvan lopuksi jää mitään. En oikeastaan enää edes muista, ketkä kuolivat, ja miten elokuva yleensäkään loppui. Se kertonee jo aika paljon. Jotain selkeyttä ja jonkinlainen juonentynkä olisi siis todellakin kaivattu. Pakko varmaan katsoa Underworldin seuraavatkin osat ihan tutkimuksena, onko asiassa kehitytty. :P

Rakkaustarina Selenan ja Michaelin välillä oli jo niin ennalta-arvattava ja valitettavan kliseinen, ettei edes harmita, jos spoilaan jotakuta. Tuli väkisinkin mieleen Blood and Chocolate, enkä nyt tiedä, kuinka positiivisessa mielessä (eli kyseessä on huono ihmissusi-elokuva).

Visuaalisesti mieleen jäi ensimmäisenä Kate Beckinsalen ihana polkkatukka (haluaa! Ehkä leikkaan sellaisen seuraavaksi!) ja ainainen yö, mikä sinänsä on ihan positiivista. Vampyyrien kartano oli suhteellisen tyylikäs, samoin paikka, jossa lopputaistelu käytiin (en kyllä muista, missä se oli, juoni todellakin jäi erittäin epäselväksi!). Kokonaisuutena mielestäni ihan ok, kerran katsottava, jos sattuu tykkäämään fantasiahahmojen toimintaräiskinnästä. Kelloa kyllä tuli seurattua, että kuinka kauan vielä jäljellä...

Älkääkä käsittäkö väärin, tämä ei todellakaan ollut parempi elokuva kuin Dracula. Tästä minulla vain ei ollut ihan niin vahvoja ennakko-odotuksia.

Bram Stokerin Dracula (1992)

Jo heti näin aluksi, olen erittäin pettynyt. Tai sitten vain yksinkertaisesti en voi ajatella vampyyrejä minkään muunlaisina kuin Anne Ricen kirjoissa ja Veren vangit -elokuvassa, ja siinä se. Dracula ainakin jäi niin paljon kuvittelemani tason alle, että huh huh.

Dracula olisi saattanut olla hyväkin elokuva synkkine maisemineen ja tunnelmineen, Gary Oldmaneineen, hienoine puvustuksineen unohtamatta tietenkään vampyyrejä tai kuolematonta rakkautta. Tunnelmallisia ja erinomaisiakin kohtauksia löytyy muutama, mutta siihen se sitten jääkin. Jo pelkästään Draculan oudot muodonmuutokset sudennäköiseksi lepakoksi jne. (vampyyrit ovat elegantteja, eivät mitään eläimiä!!) kuitenkin latistavat paikoitellen ihan hyvätkin yritykset luoda tunnelmaa. Vertakin oli muutamassa kohtaa lisäilty hieman liikaa - vampyyreihin liittyy veri, totta kai, mutta ei sen mielestäni kuulu tihkua seinistä tai loiskua lattioille putouksina...? Dramatiikkaako? Ei, vaan mauttomuutta.

Juonta en edes osaa selittää (enkä kirjaa tietenkään ole jaksanut lukea), paikoitellen sekin jäi vähän epäselväksi. Luin äsken jonkun arvostelun, jossa heti ensimmäisenä mainostettiin, että "vain rakkaus voi hänet vapauttaa" tai jotain, mutta vaikka tämän tietäisi etukäteenkin, ei se kuitenkaan aivan helposti elokuvasta aukea.

Draculan ansioiksi voin kuitenkin vilpittömästi ylistää puvustuksen ja lavastuksen. Etenkin lavastuksen. Ah: kauniita hautausmaita, Draculan linna, kaunis kartano, pensaslabyrintti - ja totta kai, koko ajan yö! Pimeässä ja hämärässä melkein kaikki näyttää kauniimmalta. Puvuista varsinkin Winona Ryderin puvut olivat upeita.

Näyttelijät toimivat oikein hyvin. Gary Oldman näyttää lähes vampyyrilta (niin, lähes, mutta se nyt on jo positiivista ottaen huomioon, etten pidä Draculaa juuri minkäänlaisena vampyyrina) Draculan nuoremmassa versiossa, vanhempi versio, puhumattakaan hirviöversioista, on naurettava. Winona Ryder näyttelee Minaa moitteettomasti, vaikkakin itse hahmo on välillä ärsyttävän aivoton. Van Helsing on aika turha hahmo, mutta Anthony Hopkins onnistuu roolissaan, tosin jäämättä nyt erikoisesti mieleen.

Draculan genreä en todellakaan osaa määrittää. Kauhuksi en itse sitä sanoisi, sillä vampyyrit ja veri eivät pelota, mutta en kyllä välttämättä miksikään muuksikaan. Äh, ärsyttää. Odotin todellakin paljon enemmän. Ehkä pitää katsoa joskus uudestaan kun tietää, että mitään super-mahtavaa elämystä on turha odottaa, mutta enpä tiedä...

Aidosti outoa (2006)

Ei olekaan tullut katsottua pariin viikkoon yhtäkään elokuvaa, mikä johtuu parista (viimeisestä) hirveästi työpäivästä, Powerpark-reissusta ja viikon leiristä. Nyt kuitenkin olen jälleen kotona ja ruudun ääressä. Ostin eilen pari vampyyri-elokuvaakin ja kävin kirjastossa lainaamassa kolme leffaa, joten katsottavaa riittää.

Pakko kuitenkin aloittaa tällä komedialla, joka tuli eilen katsottua. Olen nähnyt tämän joskus aiemminkin, mutta kirjoitanpa kuitenkin jonkinlaisen selostuksen, sillä Aidosti outoa on komedia-genressä, aidosti outoa kyllä, hyvä elokuva.

Elokuva kertoo kaavamaisesti elävästä miehestä, Harold Crickistä (Will Ferrel), joka eräänä päivänä alkaa kuulla päänsä sisällä naisen äänen. Ääni kertoo Haroldin elämää kaikkitietävänä kertojana, ja kuuluu kirjailija Karen Eiffelille (Emma Thompson). Harold on hänen uuden kirjansa päähenkilö, mutta sattuukin vain olemaan oikeasti olemassa. Hieman ikävämmäksi jutun muuttaa se, että Karen on päättänyt lopettaa tarinan Haroldin kuolemaan.

Juoni saattaa kuulostaa oudolta, ja sitä se onkin, mutta minua ei ainakaan häirinnyt. Tulos on huomattavasti mielenkiintoisempi kuin ns. normaaleissa komedioissa. Tämän elokuvan oikeasti jaksaa katsoa kiinnostuneena loppuun asti, enkä edes muistanut ennestään, miten se loppuikaan.

Näyttelijät ovat aika keskitasoa, kukaan ei erityisemmin loista, muttei myöskään pomppaa esiin surkeudellaankaan. Hahmona paras oli ehdottomasti Karen Eiffel, jonka pohdinnat siitä, mikä olisi paras tapa tappaa Harold Crick, olivat loistavia.

En näköjään osaa kirjoittaa vieläkään komedioista mitään tämän pidempää, mutta yhteenvetona Aidosti outoa oli mielestäni kyllä tämän toisenkin katsomiskerran arvoinen.