Batman (1989)

Heti alkutekstien lipuessa tietokoneeni näytölle ja Danny Elfmanin huikean musiikin alkaessa soida sain vahvan ahaa-elämyksen siitä, että tämä todellakin on minun elokuvani. Ja kun näkymä vielä vaihtui Gotham Cityn synkäksi siluetiksi... ah, I fell in love.

Todellakin, kuten takakannessakin lukee: "Vuosikymmenen elokuva." Vaikka kahden tai kolmen, jos minulta kysytään. Totta kai kuvaustekniikka, erikoistehosteet ja kaikki mahdollinen on kehittynyt huimasti kahdessakymmenessä vuodessa, mutta tärkeintähän elokuvassa, ainakin minulle, on tunnelma. Sitä tavoittelen aina ensimmäisenä, ja oikeastaan erikoistehosteisiin yms. kiinnittää kunnolla huomiota vasta seuraavilla katsontakerroilla, tai sitten, jos elokuva on jo valmiiksikin huono. Joten niiden puutteet eivät häirinneet.

Tunnelmaa tästä todellakin löytyi. Kun Burtonin Gotham Cityä vertaa 2000-luvun Batmaniin, miellyttää se enemmän ainakin minun estetiikkaani. Synkkää, uhkaavaa, kohtalokasta - voisin kenties muuttaa sinne. Kun vielä kaupungissa hyppii niinkin ihana psykopaatti kuin Jokeri (Jack Nicholson).

Joten, jos aiemmin tässä blogissa olen valittanut saamattomista pahiksista, niin sitä en sano todellakaan tästä elokuvasta. Jokerissa todella on sitä jotain, hän on hahmona oikeaa pahisten eliittiä. Psykopaatti pellennaamoineeen, hihittävine nauruineen ja pilailuleluineen on värikkässä olemuksessaan jotain käsittämättömän upeaa ja karmivaa. Nicholson onnistuu täydellisesti.

Michael Keatonin Batman jää Jokerin varjoon, mutta on myös päällisin puolin ihan hyvin tulkittu. Batmanin puku oli ainoa ulkoinen seikka, mikä häiritsi elokuvassa oikein kunnolla, mutta annan sen anteeksi. Ei 1989 voitu mitenkään tehdä niin uskottavaa supersankaripukua kuin nykypäivänä. Keatonin äänestä pidin paljon - näyttelijästä pitämiseen vaikuttaa hirveästi hänen äänensä! Juuri oikealla lailla pehmeä, mutta sopivan selkeä. Sopi Batmanille hyvin (ja varsinkin, kun ajattelee "uusien" Batmanien Christian Balen kähinää...).

Vicki Valen hahmo oli juuri jotain sellaista, mitä inhoan elokuvan naishahmoilta, mutta antaa nyt mennä. Pakkohan sekaan on mahtua joku rasittavakin tyyppi.

Ja vielä niistä musiikeista: Danny Elfman tosiaankin osasi säveltää jo 20 vuotta sittenkin. Mahtavaa, ei voi muuta sanoa.

Pakko katsoa tämä pian uudestaan, ihan vain, jotta voisin ihastella vielä tarkemmin. Oli erittäin hyvä valinta ostaa tämä omaksi, ja huomenna menen katsomaan, jos löytäisin jostakin Batman - paluun. Tahtoo lissäääää!