88 minuuttia (2007)

Ostinpa tällaisen kirppikseltä, kun halvalla sai, enkä odottanutkaan saavani mitään supermahtavia, aivoja kuluttavia yllätyskäänteitä. Ei 88 minuuttia niitä tarjonnutkaan.

Jack Gramm (Al Pacino), FBI:n psykiatri, oli yhdeksän vuotta sitten vaikuttamassa psykopaatti Jon Fosterin kuolemantuomioon. Nyt tuomion täytäntöönpano on käsillä, mutta yllättäen (!!!) Fosterin murhien kaltaisia murhia alkaa jälleen tapahtua, ja se saa aikaan kohua siitä, onko FBI napannutkaan oikean miehen. Gramm saa puhelun, jossa hänellä kerrotaan olevan 88 minuuttia elinaikaa jäljellä, ja se käynnistää kilpajuoksun aikaa vastaan.

Juoni vaikuttaa jopa melkein mielenkiintoiselta, mutta elokuvan ote höltyy jo parinkymmenen ensimmäisen minuutin kuluessa. Alussa edes jonkinnäköistä trillerin tunnelmaa oli saatu mukaan, mutta sen rippeetkin karisevat loppua kohti - "pelottava" musiikki ja "painostava" tunnelma eivät enää hätkäytä, kulman takana saattaa olla murhaaja, kanssasi saattaa olla murhaaja, mutta mitä sitten? 88 minuuttia on harvinaisen epätodentuntuinen elokuva.

Dramaattisia takautumia (olen varmaan ilmoittanut olevani takautumien ystävä; tässä ne eivät todellakaan toimineet) saa katsella aivan liikaa ja mielenkiinto niihin menee. Juoni on suht huteralla pohjalla Pacinon leikkiessä sankaria epäonnistuneissa toimintakohtauksissa. En yhtään ihmettele, että elokuva aikoinaan skippasi Suomessa teatterit ja tuli suoraan dvd:lle.

Kerranhan 88 minuuttia katsoo, mutta tuskin se toiste minun ruudulleni eksyy, vaikka hyllyssä nyt onkin. Loppukin meni hiukan ohi - itse aloin pohtimaan, josko siinä sittenkin olisi ollut takana jonkinlaista päälaelle kääntymistä tai The Prestigen (hah, siihen voi verrata kaikkia elokuvia) kaltaista huijausta, mutta mielikuvitukseni luultavasti kapinoi vain tylsyyttä vastaan. Harmi.

Ei 88 minuuttia mikään aivan epätoivoinen tapaus ole, mutta alle keskitason kuitenkin. Kunnon trilleitä täst edes minulle, kiitos! Saa suositella, jos tietää vinkata jonkun lupaavan tapauksen :) Alkaa olla ikävä elokuvia, jotka oikeasti huijaavat katsojaansa.

-

Pahoittelen taas vaihteeksi hirveää taukoa postauksissa, mutta yritän tsempata - jos elokuvista ei saa aikaiseksi kirjoittaa heti, se tuppaa jäämään, kun katsoo päälle lisää elokuvia. Monelle hyvälle leffalle olen ehtinyt tehdä vääryyttää viime aikoina, kun en ole kirjoittanut niistä. Nyt marraskuussa tahti saattaa edelleen olla heikohko NaNoWriMon takia, mutta yritän kuitenkin jotain raapustella senkin aikana.

Memento (2000)

Ihanan koeviikon ja yleisen saamattomuuden takia rästissä olisi ainakin viisi leffaa, josta kirjoittaa. Aloitan nyt kuitenkin tästä viimeksi katsomastani, Christopher Nolanin Mementosta, kun sen vihdoin sain hankittua itselleni.

Kun korkkasin Mementon, odotukset olivat korkealla jo The Prestigen takia. Odotin sen tapaan koukuttavaa, mielenkiintoista ja omaperäistä tarinaa, veitsellä leikattavan tiivistä tunnelmaa, suurta huijausta sekä loppuratkaisua, joka saisi haukkomaan henkeään. Olin jo lukenut muutaman (loistavan) arvostelun, ja varauduin laittamaan aivoni likoon.

Leonard (Guy Pearce) on kokenut kovia. Viimeinen asia, jonka hän pystyy muistamaan kokonaan, on hänen kuoleva vaimonsa - sen jälkeen hänen lähimuistinsa on mennyt, eivätkä asiat pysy mielessä kuin kymmenen minuuttia. Vailla poliisin avustusta Leonard on päättänyt selvittää vaimonsa murhan, mutta hänen vaivansa takia se ei ole kovin yksinkertaista. Helpottaakseen tehtäväänsä Leonard ottaa valokuvia, kirjoittaa itselleen lappusia ja on jopa tatuoinut ihoonsa tärkeitä asioita. Silti mikä tahansa niistä saattaa olla valhetta.

Enempää Mementon juonesta ei voi kertoa paljastamatta liikaa. Täytyy sanoa, että elokuvan ymmärtääkseen täytyy todellakin säätää aivonsa täysteholle ja vaivata päätään kunnolla, ja näin sunnuntai-aamulla se ei aivan onnistunut minulta. Aukkoja juoneen jäi, mutta ne selvinnevät toisella katsomiskerralla...

Se, mikä Mementossa erityisesti sekoittaa katsojaa, on juonen kulkeminen takaperin. Elokuva alkaa hyvin ratkaisevasta tapahtumasta, ja siitä sitten edetään alkua kohti. Kuinka tämän voi edes saada toimimaan? Erittäin loistavasti, sen Christopher Nolan on nyt minulle todistanut.

Memento on itsessäänkin kuin irrallisia lappusia ja kuvia, ja välillä tuntuu Leonardin tapaan, kuin kaikki aikaisemmin nähty tyhjentyisi ja elokuva alkaisi alusta. Juoni ja toteutus kulkevat käsi kädessä kohti mitä nerokkainta lopputulosta. Joka sitten on... no, ei ehkä ihan niin yllättävä, kuin ennakko-odotukseni olisivat vaatineet, mutta ihan tarpeeksi yllättävä, että se ei käväissytkään mielessä.

Guy Pearce minulle ennestään tuntemattomana näyttelijänä hoitaa roolinsa aukottoman hienosti. Melkein tuntuu, kuin hänkään ei oikeasti tietäisi, mitä käsikirjoituksessa tapahtuu, niin hyvin hän eläytyy Leonardin rooliin. Roolisuoritusten hienouden uskon paljastuvan kunnolla vasta, kun katson tämän uudestaan, niin kävi The Prestigenkin kohdalla. Kun juonen tietää jo, pystyy keskittymään aivan pieniin yksityiskohtiin, jotka on tuotu esiin ja joista koko jutun voisi ymmärtää, mutta joita ei automaattisesti huomaa.

Kuinka oikein summaisin Mementon yhteen? No, sen koko nerokkuus on lähtöisin Jonathan Nolanin käsikirjoituksen ja Christopher Nolanin ohjauksen ansiota, kaikki kunnia heille. Christopher Nolan on kovaa vauhtia matkalla yhdeksi lempiohjaajistani. Memento ei todellakaan sovi kevyeksi aivot narikkaan -viihteeksi, mutta jos kaipaa haastavaa elokuvaa, se kannattaa ehdottomasti katsoa.