Kun korkkasin Mementon, odotukset olivat korkealla jo The Prestigen takia. Odotin sen tapaan koukuttavaa, mielenkiintoista ja omaperäistä tarinaa, veitsellä leikattavan tiivistä tunnelmaa, suurta huijausta sekä loppuratkaisua, joka saisi haukkomaan henkeään. Olin jo lukenut muutaman (loistavan) arvostelun, ja varauduin laittamaan aivoni likoon.
Leonard (Guy Pearce) on kokenut kovia. Viimeinen asia, jonka hän pystyy muistamaan kokonaan, on hänen kuoleva vaimonsa - sen jälkeen hänen lähimuistinsa on mennyt, eivätkä asiat pysy mielessä kuin kymmenen minuuttia. Vailla poliisin avustusta Leonard on päättänyt selvittää vaimonsa murhan, mutta hänen vaivansa takia se ei ole kovin yksinkertaista. Helpottaakseen tehtäväänsä Leonard ottaa valokuvia, kirjoittaa itselleen lappusia ja on jopa tatuoinut ihoonsa tärkeitä asioita. Silti mikä tahansa niistä saattaa olla valhetta.
Enempää Mementon juonesta ei voi kertoa paljastamatta liikaa. Täytyy sanoa, että elokuvan ymmärtääkseen täytyy todellakin säätää aivonsa täysteholle ja vaivata päätään kunnolla, ja näin sunnuntai-aamulla se ei aivan onnistunut minulta. Aukkoja juoneen jäi, mutta ne selvinnevät toisella katsomiskerralla...
Se, mikä Mementossa erityisesti sekoittaa katsojaa, on juonen kulkeminen takaperin. Elokuva alkaa hyvin ratkaisevasta tapahtumasta, ja siitä sitten edetään alkua kohti. Kuinka tämän voi edes saada toimimaan? Erittäin loistavasti, sen Christopher Nolan on nyt minulle todistanut.
Memento on itsessäänkin kuin irrallisia lappusia ja kuvia, ja välillä tuntuu Leonardin tapaan, kuin kaikki aikaisemmin nähty tyhjentyisi ja elokuva alkaisi alusta. Juoni ja toteutus kulkevat käsi kädessä kohti mitä nerokkainta lopputulosta. Joka sitten on... no, ei ehkä ihan niin yllättävä, kuin ennakko-odotukseni olisivat vaatineet, mutta ihan tarpeeksi yllättävä, että se ei käväissytkään mielessä.
Guy Pearce minulle ennestään tuntemattomana näyttelijänä hoitaa roolinsa aukottoman hienosti. Melkein tuntuu, kuin hänkään ei oikeasti tietäisi, mitä käsikirjoituksessa tapahtuu, niin hyvin hän eläytyy Leonardin rooliin. Roolisuoritusten hienouden uskon paljastuvan kunnolla vasta, kun katson tämän uudestaan, niin kävi The Prestigenkin kohdalla. Kun juonen tietää jo, pystyy keskittymään aivan pieniin yksityiskohtiin, jotka on tuotu esiin ja joista koko jutun voisi ymmärtää, mutta joita ei automaattisesti huomaa.
Kuinka oikein summaisin Mementon yhteen? No, sen koko nerokkuus on lähtöisin Jonathan Nolanin käsikirjoituksen ja Christopher Nolanin ohjauksen ansiota, kaikki kunnia heille. Christopher Nolan on kovaa vauhtia matkalla yhdeksi lempiohjaajistani. Memento ei todellakaan sovi kevyeksi aivot narikkaan -viihteeksi, mutta jos kaipaa haastavaa elokuvaa, se kannattaa ehdottomasti katsoa.
Harmittaa oikein, kun en muistanut tätä yleltä hiljattain katsoa. Elokuva oli todella hyvä, mutta tietysti sen yllättävyys katoaa hieman toidella katselukerralla (paitsi jos omaa yhtä huonon elokuvamuisin kuin minä).
VastaaPoistaViihdeuutiset kootusti - Kookas
Niinpä, minäkin menin pilaamaan The Prestigen jättämän tunnelman katsomalla sen heti perään uudestaan - tämän kanssa aion odottaa ainakin vähän aikaa :D Uudestaan katsomisessa on kyllä aina riskinsa; joskus jotkut hyvät elokuvat ovat tuntuneet ihan merkittävästi huonommilta toisella kerralla. Jotkut elokuvat sitten taas vain paranevat kerta kerralta...
VastaaPoistaSamaa mieltä. Ongelmahan on tämän tyylisissä elokuvissa se, että niiden viehätys perustuu vahvaan arvoituksellisuuteen ja yllätykseen.
VastaaPoistaEsimerkiksi Fight Club ei todellakaan ole huono elokuva tai Perhosvaiktus, mutta kun ne on kerran katsonut, tietää mitä tapahtuu. Sen sijaan vaikka Pulp Fictionin tyylisen elokuvan voi katsoa aivan kuinka monta kertaa tahansa sen hienouden kärsimättä.