Ostinpa tällaisen kirppikseltä, kun halvalla sai, enkä odottanutkaan saavani mitään supermahtavia, aivoja kuluttavia yllätyskäänteitä. Ei 88 minuuttia niitä tarjonnutkaan.
Jack Gramm (Al Pacino), FBI:n psykiatri, oli yhdeksän vuotta sitten vaikuttamassa psykopaatti Jon Fosterin kuolemantuomioon. Nyt tuomion täytäntöönpano on käsillä, mutta yllättäen (!!!) Fosterin murhien kaltaisia murhia alkaa jälleen tapahtua, ja se saa aikaan kohua siitä, onko FBI napannutkaan oikean miehen. Gramm saa puhelun, jossa hänellä kerrotaan olevan 88 minuuttia elinaikaa jäljellä, ja se käynnistää kilpajuoksun aikaa vastaan.
Juoni vaikuttaa jopa melkein mielenkiintoiselta, mutta elokuvan ote höltyy jo parinkymmenen ensimmäisen minuutin kuluessa. Alussa edes jonkinnäköistä trillerin tunnelmaa oli saatu mukaan, mutta sen rippeetkin karisevat loppua kohti - "pelottava" musiikki ja "painostava" tunnelma eivät enää hätkäytä, kulman takana saattaa olla murhaaja, kanssasi saattaa olla murhaaja, mutta mitä sitten? 88 minuuttia on harvinaisen epätodentuntuinen elokuva.
Dramaattisia takautumia (olen varmaan ilmoittanut olevani takautumien ystävä; tässä ne eivät todellakaan toimineet) saa katsella aivan liikaa ja mielenkiinto niihin menee. Juoni on suht huteralla pohjalla Pacinon leikkiessä sankaria epäonnistuneissa toimintakohtauksissa. En yhtään ihmettele, että elokuva aikoinaan skippasi Suomessa teatterit ja tuli suoraan dvd:lle.
Kerranhan 88 minuuttia katsoo, mutta tuskin se toiste minun ruudulleni eksyy, vaikka hyllyssä nyt onkin. Loppukin meni hiukan ohi - itse aloin pohtimaan, josko siinä sittenkin olisi ollut takana jonkinlaista päälaelle kääntymistä tai The Prestigen (hah, siihen voi verrata kaikkia elokuvia) kaltaista huijausta, mutta mielikuvitukseni luultavasti kapinoi vain tylsyyttä vastaan. Harmi.
Ei 88 minuuttia mikään aivan epätoivoinen tapaus ole, mutta alle keskitason kuitenkin. Kunnon trilleitä täst edes minulle, kiitos! Saa suositella, jos tietää vinkata jonkun lupaavan tapauksen :) Alkaa olla ikävä elokuvia, jotka oikeasti huijaavat katsojaansa.
-
Pahoittelen taas vaihteeksi hirveää taukoa postauksissa, mutta yritän tsempata - jos elokuvista ei saa aikaiseksi kirjoittaa heti, se tuppaa jäämään, kun katsoo päälle lisää elokuvia. Monelle hyvälle leffalle olen ehtinyt tehdä vääryyttää viime aikoina, kun en ole kirjoittanut niistä. Nyt marraskuussa tahti saattaa edelleen olla heikohko NaNoWriMon takia, mutta yritän kuitenkin jotain raapustella senkin aikana.
lauantai 31. lokakuuta 2009
sunnuntai 11. lokakuuta 2009
Memento (2000)
Ihanan koeviikon ja yleisen saamattomuuden takia rästissä olisi ainakin viisi leffaa, josta kirjoittaa. Aloitan nyt kuitenkin tästä viimeksi katsomastani, Christopher Nolanin Mementosta, kun sen vihdoin sain hankittua itselleni.
Kun korkkasin Mementon, odotukset olivat korkealla jo The Prestigen takia. Odotin sen tapaan koukuttavaa, mielenkiintoista ja omaperäistä tarinaa, veitsellä leikattavan tiivistä tunnelmaa, suurta huijausta sekä loppuratkaisua, joka saisi haukkomaan henkeään. Olin jo lukenut muutaman (loistavan) arvostelun, ja varauduin laittamaan aivoni likoon.
Leonard (Guy Pearce) on kokenut kovia. Viimeinen asia, jonka hän pystyy muistamaan kokonaan, on hänen kuoleva vaimonsa - sen jälkeen hänen lähimuistinsa on mennyt, eivätkä asiat pysy mielessä kuin kymmenen minuuttia. Vailla poliisin avustusta Leonard on päättänyt selvittää vaimonsa murhan, mutta hänen vaivansa takia se ei ole kovin yksinkertaista. Helpottaakseen tehtäväänsä Leonard ottaa valokuvia, kirjoittaa itselleen lappusia ja on jopa tatuoinut ihoonsa tärkeitä asioita. Silti mikä tahansa niistä saattaa olla valhetta.
Kun korkkasin Mementon, odotukset olivat korkealla jo The Prestigen takia. Odotin sen tapaan koukuttavaa, mielenkiintoista ja omaperäistä tarinaa, veitsellä leikattavan tiivistä tunnelmaa, suurta huijausta sekä loppuratkaisua, joka saisi haukkomaan henkeään. Olin jo lukenut muutaman (loistavan) arvostelun, ja varauduin laittamaan aivoni likoon.
Leonard (Guy Pearce) on kokenut kovia. Viimeinen asia, jonka hän pystyy muistamaan kokonaan, on hänen kuoleva vaimonsa - sen jälkeen hänen lähimuistinsa on mennyt, eivätkä asiat pysy mielessä kuin kymmenen minuuttia. Vailla poliisin avustusta Leonard on päättänyt selvittää vaimonsa murhan, mutta hänen vaivansa takia se ei ole kovin yksinkertaista. Helpottaakseen tehtäväänsä Leonard ottaa valokuvia, kirjoittaa itselleen lappusia ja on jopa tatuoinut ihoonsa tärkeitä asioita. Silti mikä tahansa niistä saattaa olla valhetta.
Enempää Mementon juonesta ei voi kertoa paljastamatta liikaa. Täytyy sanoa, että elokuvan ymmärtääkseen täytyy todellakin säätää aivonsa täysteholle ja vaivata päätään kunnolla, ja näin sunnuntai-aamulla se ei aivan onnistunut minulta. Aukkoja juoneen jäi, mutta ne selvinnevät toisella katsomiskerralla...
Se, mikä Mementossa erityisesti sekoittaa katsojaa, on juonen kulkeminen takaperin. Elokuva alkaa hyvin ratkaisevasta tapahtumasta, ja siitä sitten edetään alkua kohti. Kuinka tämän voi edes saada toimimaan? Erittäin loistavasti, sen Christopher Nolan on nyt minulle todistanut.
Memento on itsessäänkin kuin irrallisia lappusia ja kuvia, ja välillä tuntuu Leonardin tapaan, kuin kaikki aikaisemmin nähty tyhjentyisi ja elokuva alkaisi alusta. Juoni ja toteutus kulkevat käsi kädessä kohti mitä nerokkainta lopputulosta. Joka sitten on... no, ei ehkä ihan niin yllättävä, kuin ennakko-odotukseni olisivat vaatineet, mutta ihan tarpeeksi yllättävä, että se ei käväissytkään mielessä.
Guy Pearce minulle ennestään tuntemattomana näyttelijänä hoitaa roolinsa aukottoman hienosti. Melkein tuntuu, kuin hänkään ei oikeasti tietäisi, mitä käsikirjoituksessa tapahtuu, niin hyvin hän eläytyy Leonardin rooliin. Roolisuoritusten hienouden uskon paljastuvan kunnolla vasta, kun katson tämän uudestaan, niin kävi The Prestigenkin kohdalla. Kun juonen tietää jo, pystyy keskittymään aivan pieniin yksityiskohtiin, jotka on tuotu esiin ja joista koko jutun voisi ymmärtää, mutta joita ei automaattisesti huomaa.
Kuinka oikein summaisin Mementon yhteen? No, sen koko nerokkuus on lähtöisin Jonathan Nolanin käsikirjoituksen ja Christopher Nolanin ohjauksen ansiota, kaikki kunnia heille. Christopher Nolan on kovaa vauhtia matkalla yhdeksi lempiohjaajistani. Memento ei todellakaan sovi kevyeksi aivot narikkaan -viihteeksi, mutta jos kaipaa haastavaa elokuvaa, se kannattaa ehdottomasti katsoa.
lauantai 26. syyskuuta 2009
Notre Damen kellonsoittaja (1982)
Nyt tuli sitten katsottua tämä vuoden 1982 versio rakastamastani tarinasta. Okei, ei olisi pitänyt - Disneyn versio on niin yli-ihana, että tämä pilasi aika paljon. Pakko kohta puhdistaa muistikuvat ja katsoa Disneyn versio uudestaan.
Sama tarina. Juonta en siksi jaksa alkaa selittämään. Olin oikeasti yllättynyt, kuinka paljon Disneyn versiossa oli noudatettu alkuperäisen elokuvan kaavaa (tai onhan tästä varmaan tehty muitakin versioita aiemminkin? En kyllä tiedä.), muutamat kohtaukset olivat ihan samanlaisia. Tietysti henkilöitä oli vähän enemmän ja eroavaisuuksiakin löytyi kohtalaisesti - tosin, kaikki sellaiset kääntyvät vain Disneyn eduksi.
Olenko tyhmä, kun vertaan alkuperäistä elokuvaa jälkeenpäin tehtyyn animaation? Mutta kun Disney on hoitanut koko jutun niin paljon paremmin. Suoraan sanottuna, Notre Damen kellonsoittaja vuosimallia -82 on hyvin lattea elokuva. Hyvin lattea.
Ihan ensimmäiseksi voisin kritisoida tapaa, jolla henkilöt ja heidän persoonansa tuodaan esiin. Esmeralda on ärsyttävä silmienräpsyttelijä, joka sokaistuu Phoebuksen komeasta univormusta ja antautuu lapsellisiin unelmiin ikuisesta rakkaudesta tähän naistennaurattajaan - täysi vastakohta Disneyn itsetietoiselle, rohkealle ja vahvalle sankarittarelle! Phoebus on kunnon pelimies, yksinkertaisesti idiootti. Quasimodo on ärsyttävä, liian uhrautuva ja kokonaisuudessaan järjettömän typerä. Anteeksi. Mutta pahimpana kaikesta - Frollo! Missä on se karismaattinen ja kaikessa kieroudessaan hurmaava, syyllisyydessä ja houkutusten tulessa palava tuomari? Ei Frollo voi olla harmaantunut, kiltinnäköinen mutta äärimmäisen ällöttävä setä. Hyi. Kaiken kruunaa (heh heh, kirjaimellisestikin) pälvikalju. Kenenkään näyttelijän tulkintaa en kehuisi tässä tapauksessa.
Mitä näistä aineksista on sitten rakentunut? Sisällöttömistä henkilöistä on tietysti syntynyt sisällötön tulkinta. Yhdessäkään kohtauksessa ei ole pienintäkään jännitettä tai vetovoimaa, en edes tiedä, miksi jaksoin katsoa elokuvan loppuun. Kaikki on vain erittäin latteaa ja mitäänsanomatonta. Tylsää. Dialogista löytyi yksi ainoa hyvä repliikki.
Ainoa, mistä pidin, ovat tarinan puitteet. Lavasteet on toteuttu hienosti ja aidon tuntuisesti, ei yhtään huomaisi, että elokuva on tehty 27 vuotta sitten.
Äh, aika turha katsottava. En suosittele.
Sama tarina. Juonta en siksi jaksa alkaa selittämään. Olin oikeasti yllättynyt, kuinka paljon Disneyn versiossa oli noudatettu alkuperäisen elokuvan kaavaa (tai onhan tästä varmaan tehty muitakin versioita aiemminkin? En kyllä tiedä.), muutamat kohtaukset olivat ihan samanlaisia. Tietysti henkilöitä oli vähän enemmän ja eroavaisuuksiakin löytyi kohtalaisesti - tosin, kaikki sellaiset kääntyvät vain Disneyn eduksi.
Olenko tyhmä, kun vertaan alkuperäistä elokuvaa jälkeenpäin tehtyyn animaation? Mutta kun Disney on hoitanut koko jutun niin paljon paremmin. Suoraan sanottuna, Notre Damen kellonsoittaja vuosimallia -82 on hyvin lattea elokuva. Hyvin lattea.
Ihan ensimmäiseksi voisin kritisoida tapaa, jolla henkilöt ja heidän persoonansa tuodaan esiin. Esmeralda on ärsyttävä silmienräpsyttelijä, joka sokaistuu Phoebuksen komeasta univormusta ja antautuu lapsellisiin unelmiin ikuisesta rakkaudesta tähän naistennaurattajaan - täysi vastakohta Disneyn itsetietoiselle, rohkealle ja vahvalle sankarittarelle! Phoebus on kunnon pelimies, yksinkertaisesti idiootti. Quasimodo on ärsyttävä, liian uhrautuva ja kokonaisuudessaan järjettömän typerä. Anteeksi. Mutta pahimpana kaikesta - Frollo! Missä on se karismaattinen ja kaikessa kieroudessaan hurmaava, syyllisyydessä ja houkutusten tulessa palava tuomari? Ei Frollo voi olla harmaantunut, kiltinnäköinen mutta äärimmäisen ällöttävä setä. Hyi. Kaiken kruunaa (heh heh, kirjaimellisestikin) pälvikalju. Kenenkään näyttelijän tulkintaa en kehuisi tässä tapauksessa.
Mitä näistä aineksista on sitten rakentunut? Sisällöttömistä henkilöistä on tietysti syntynyt sisällötön tulkinta. Yhdessäkään kohtauksessa ei ole pienintäkään jännitettä tai vetovoimaa, en edes tiedä, miksi jaksoin katsoa elokuvan loppuun. Kaikki on vain erittäin latteaa ja mitäänsanomatonta. Tylsää. Dialogista löytyi yksi ainoa hyvä repliikki.
Ainoa, mistä pidin, ovat tarinan puitteet. Lavasteet on toteuttu hienosti ja aidon tuntuisesti, ei yhtään huomaisi, että elokuva on tehty 27 vuotta sitten.
Äh, aika turha katsottava. En suosittele.
sunnuntai 20. syyskuuta 2009
Rakkautta&Anarkiaa: The Mermaid
The Mermaid osoittautui täydelliseksi lauantain elokuvavalinnaksi. En ole elämässäni nähnyt yhtään venäläistä elokuvaa (!), mutta tämä oli loistava aloitus siltä saralta. Toisin kuin The Dust of Time, The Mermaid oli ilahduttavan selkeä - ymmärsin täysin sekä juonen, että englanninkieliset tekstitykset.
The Mermaid kertoo ballerinaksi haluavan Alisan tarinan. Hän asuu pienessä merenrantakaupungissa äitinsä ja isoäitinsä kanssa, mutta haluaa pois - ja kun tarpeeksi paljon haluaa, kaikki onnistuu, ainakin Alisan yliluonnollisten kykyjen avulla. Perhe muuttaa Moskovaan, jonne sopeutuminen on kuitenkin yllättävän vaikeaa. Yhteensattumien Alisa törmää itsetuhoiseen Sashaan ja rakastuu.
Ihastuin tyyliin, jolla The Mermaid on kerrottu - pieniä yksityiskohtia, unia merenrannasta, hauskoja dialogeja. Jos tarinasta riisuisi kaikki nämä elementit ja huumorin, se saattaisi olla synkkä ja ehkä ahdistavakin, mutta näin toteutettuna se on kerrassaan hurmaava ja hyväntuulinen.
Tekisi kauheasti mieli spoilata varsinkin loppua... no, sanotaan nyt vaikka, että se oli minun mielestäni täydellinen. Millään muulla tavalla elokuva ei oikeastaan olisi voinutkaan loppua. Mutta ehdottomasti vaatii taitoa lopettaa elokuva siten, ja saada ihmiset poistumaan salista hymy huulillaan.
Kannattaa ehdottomasti katsoa, mikäli sellainen mahdollisuus joskus tulee (en tiedä, onko The Mermaid tulossa koskaan Suomeen muuhun levitykseen? Ei varmaan...). Amélieen aikanani petyin, mutta The Mermaid hieman samanhenkisenä elokuvana osui ja upposi.
The Mermaid kertoo ballerinaksi haluavan Alisan tarinan. Hän asuu pienessä merenrantakaupungissa äitinsä ja isoäitinsä kanssa, mutta haluaa pois - ja kun tarpeeksi paljon haluaa, kaikki onnistuu, ainakin Alisan yliluonnollisten kykyjen avulla. Perhe muuttaa Moskovaan, jonne sopeutuminen on kuitenkin yllättävän vaikeaa. Yhteensattumien Alisa törmää itsetuhoiseen Sashaan ja rakastuu.
Ihastuin tyyliin, jolla The Mermaid on kerrottu - pieniä yksityiskohtia, unia merenrannasta, hauskoja dialogeja. Jos tarinasta riisuisi kaikki nämä elementit ja huumorin, se saattaisi olla synkkä ja ehkä ahdistavakin, mutta näin toteutettuna se on kerrassaan hurmaava ja hyväntuulinen.
Tekisi kauheasti mieli spoilata varsinkin loppua... no, sanotaan nyt vaikka, että se oli minun mielestäni täydellinen. Millään muulla tavalla elokuva ei oikeastaan olisi voinutkaan loppua. Mutta ehdottomasti vaatii taitoa lopettaa elokuva siten, ja saada ihmiset poistumaan salista hymy huulillaan.
Kannattaa ehdottomasti katsoa, mikäli sellainen mahdollisuus joskus tulee (en tiedä, onko The Mermaid tulossa koskaan Suomeen muuhun levitykseen? Ei varmaan...). Amélieen aikanani petyin, mutta The Mermaid hieman samanhenkisenä elokuvana osui ja upposi.
Rakkautta&Anarkiaa: The Dust of Time
Se, mikä tässä elokuvassa erityisesti kiinnosti, oli sekavahko kuvaus R&A:n sivuilla. No, tämä valikoitui toiseksi R&A -leffoista, jotka kävimme äitini kanssa katsomassa, perjantai-illan näytöksessä oltiin. Sen jälkeen olo oli kieltämättä HYVIN, HYVIN sekava.
Juonesta (?) minulla ei ole vieläkään minkäänlaista käsitystä (tai ainakaan mitään selitettävissä olevaa). Elokuvan kulkukin oli sellaista, että kun salissa istuessani mietin, paljonkohan elokuvaa mahtoi olla jäljellä, en osannut arvioida mitään - elokuva olisi voinut jatkua ihan kuinka kauan vain tai sitten loppua heti. Vähän päälle kaksi tuntia tuntui todella pitkältä ajalta, ja The Dust of Time tuntui kattavan asiaa ainakin kolmen elokuvan verran, ehkä enemmänkin.
En osaa edes kertoa, mitä mieltä elokuvasta olen! En tiedä, pidinkö siitä vai enkö, oliko se todella tylsä vai hyvin mielenkiintoinen, haluanko nähdä sen uudestaan vai jätänkö suosiolla tähän kertaan. En tiedä, suosittelisinko sitä kenellekään, vai enkö... no, ehkä suosittelen, jos joku muukin päätyy katsomaan tämän, niin haluan todellakin kuulla lisää ajatuksia The Dust of Timesta!
Visuaalisesti The Dust of Time pitää sisällään kohtauksia laidasta laitaan. Jotkut kuvat todellakin vaikuttavat hienoudellaan, toiset kohdat voisivat olla ihan mistä tahansa elokuvasta ja menevät täysin ohi. Ajassa hypitään niin yllättäen ja koko ajan, että mukana on hyvin vaikea pysyä.
Juonesta (?) minulla ei ole vieläkään minkäänlaista käsitystä (tai ainakaan mitään selitettävissä olevaa). Elokuvan kulkukin oli sellaista, että kun salissa istuessani mietin, paljonkohan elokuvaa mahtoi olla jäljellä, en osannut arvioida mitään - elokuva olisi voinut jatkua ihan kuinka kauan vain tai sitten loppua heti. Vähän päälle kaksi tuntia tuntui todella pitkältä ajalta, ja The Dust of Time tuntui kattavan asiaa ainakin kolmen elokuvan verran, ehkä enemmänkin.
En osaa edes kertoa, mitä mieltä elokuvasta olen! En tiedä, pidinkö siitä vai enkö, oliko se todella tylsä vai hyvin mielenkiintoinen, haluanko nähdä sen uudestaan vai jätänkö suosiolla tähän kertaan. En tiedä, suosittelisinko sitä kenellekään, vai enkö... no, ehkä suosittelen, jos joku muukin päätyy katsomaan tämän, niin haluan todellakin kuulla lisää ajatuksia The Dust of Timesta!
Visuaalisesti The Dust of Time pitää sisällään kohtauksia laidasta laitaan. Jotkut kuvat todellakin vaikuttavat hienoudellaan, toiset kohdat voisivat olla ihan mistä tahansa elokuvasta ja menevät täysin ohi. Ajassa hypitään niin yllättäen ja koko ajan, että mukana on hyvin vaikea pysyä.
Elokuvan yksi visuaalisesti hienoimmista kohtauksista. Kuva Rakkautta ja Anarkiaa -sivuilta.
Elokuvan ensimmäiset sanat "Nothing ends. Nothing ever ends." kuvaavat hyvin koko elokuvakokemusta. Ajatuksia jäi mieleen paljon, vaikka mitään järkevää kerrottavaa ei ainakaan minulle välittynyt. Olen vieläkin ihan pihalla.
perjantai 11. syyskuuta 2009
Sleepy Hollow (1999)
Tim Burrrton. Johnny Depppp. Synkkä tunnelma. Kohtalokas tarina. 1800-luku. = MINÄ KATSON.
Oikeastaan katsoin, jo viikko sitten. Olen ollut säälittävä enkä saanut mitään aikaiseksi, en minkäänlaisia elokuvaturinoita kirjoitettua pitkään aikaan. Monta leffaa olen ehtinyt jo katsoa, tosin tämän viikon aikana en vielä yhtään (koulu tappaa), mutta paikataan laiskuutta ja kirjoitetaan sitten jälkikäteen. Parhaat tekstit kirjoitetaan tietysti heti katsomisen jälkeen, mutta mutta...
No, odotuksia Sleepy Hollow'ta kohtaan minulla oli enemmän kuin tarpeeksi, muun muassa juuri yllä mainittujen seikkojen vuoksi. (Tämäkin on yksi sellaisista, jotka olen halunnut nähdä ties kuinka kauan.) Tällä kertaa en todellakaan pettynyt!
Ensiksi vähän juonentynkää. Sleepy Hollow on perinteinen kauhutarina, joka kertoo päättömän ratsumiehen riivaamasta pikkukylästä. Heppasetä murhaa ihmisiä ja päitä lentelee, ja siksi tapausta kutsutaan tutkimaan poliisipäällikkö Ichabod Crane (hahahaha mikä nimi!) (Johnny Depp). Kyläläiset uskovat koko jutun olevan täysin yliluonnollisten voimien hallussa, mutta Ichabod pyrkii sitkeästi löytämään edes jonkinlaista logiikkaa tapahtumien taustalle.
Ensinnäkin, Tim Burtonin tunnelmanluontikyky ei tälläkään kertaa pettänyt. Itse asiassa, juuri tuolta tunnelmaltaan ja hengeltään ehkä Tim Burtonin paras näkemäni elokuva, koska yksinkertaisesti kaikki oli juuri sellaista kuin halusinkin. Pikkukylä, aavemaisuus, kunnon perinteinen kauhu"hahmo" eikä mitään ihmisiin tunkeutuvia demoneja (ne pelottavat jo liikaa, hui hui), yö, tumma maisema... Ah. Minun estetiikkaani viehätti ja kovasti. Voisin katsoa uudestaan pelkästään visuaalisista syistä.
Tarinanahan juuri nimenomaan Päätön Ratsumies on - no, hieman naivi - mutta näihin puitteihin se todellakin sopii. Pari vähäsen ylivedettyä kohtausta on eksynyt mukaan soppaan, esimerkiksi verta valuva puu ja noitaeukko luolassaan, sekä tietysti Deppin ja Christina Riccin hahmojen välinen teennäinen rakkaustarina. Inhoan tuollaisia, väkisin mukaan tungettuja, pakkosaadajotaindramatiikkaa -parituksia. Hyh. Olisi ollut paljon parempi jättää se pois, ja vain ystävystyttää Deppin ja Riccin hahmot, kun kerta heidän välissään ei todellakaan mitään kipinöitä sinkoillut.
Oikeastaan katsoin, jo viikko sitten. Olen ollut säälittävä enkä saanut mitään aikaiseksi, en minkäänlaisia elokuvaturinoita kirjoitettua pitkään aikaan. Monta leffaa olen ehtinyt jo katsoa, tosin tämän viikon aikana en vielä yhtään (koulu tappaa), mutta paikataan laiskuutta ja kirjoitetaan sitten jälkikäteen. Parhaat tekstit kirjoitetaan tietysti heti katsomisen jälkeen, mutta mutta...
No, odotuksia Sleepy Hollow'ta kohtaan minulla oli enemmän kuin tarpeeksi, muun muassa juuri yllä mainittujen seikkojen vuoksi. (Tämäkin on yksi sellaisista, jotka olen halunnut nähdä ties kuinka kauan.) Tällä kertaa en todellakaan pettynyt!
Ensiksi vähän juonentynkää. Sleepy Hollow on perinteinen kauhutarina, joka kertoo päättömän ratsumiehen riivaamasta pikkukylästä. Heppasetä murhaa ihmisiä ja päitä lentelee, ja siksi tapausta kutsutaan tutkimaan poliisipäällikkö Ichabod Crane (hahahaha mikä nimi!) (Johnny Depp). Kyläläiset uskovat koko jutun olevan täysin yliluonnollisten voimien hallussa, mutta Ichabod pyrkii sitkeästi löytämään edes jonkinlaista logiikkaa tapahtumien taustalle.
Johnny Depp steampunk-henkisine välineistöineen, uu.
Ensinnäkin, Tim Burtonin tunnelmanluontikyky ei tälläkään kertaa pettänyt. Itse asiassa, juuri tuolta tunnelmaltaan ja hengeltään ehkä Tim Burtonin paras näkemäni elokuva, koska yksinkertaisesti kaikki oli juuri sellaista kuin halusinkin. Pikkukylä, aavemaisuus, kunnon perinteinen kauhu"hahmo" eikä mitään ihmisiin tunkeutuvia demoneja (ne pelottavat jo liikaa, hui hui), yö, tumma maisema... Ah. Minun estetiikkaani viehätti ja kovasti. Voisin katsoa uudestaan pelkästään visuaalisista syistä.
Tarinanahan juuri nimenomaan Päätön Ratsumies on - no, hieman naivi - mutta näihin puitteihin se todellakin sopii. Pari vähäsen ylivedettyä kohtausta on eksynyt mukaan soppaan, esimerkiksi verta valuva puu ja noitaeukko luolassaan, sekä tietysti Deppin ja Christina Riccin hahmojen välinen teennäinen rakkaustarina. Inhoan tuollaisia, väkisin mukaan tungettuja, pakkosaadajotaindramatiikkaa -parituksia. Hyh. Olisi ollut paljon parempi jättää se pois, ja vain ystävystyttää Deppin ja Riccin hahmot, kun kerta heidän välissään ei todellakaan mitään kipinöitä sinkoillut.
Yhdestä asiasta ihastuin täysin: nimittäin juuri Johnny Deppistä! Ainahan Depp on mielestäni ollut loistava näyttelijä, mutta kerrankin näin häneltä sellaisen roolin, jossa ei ollut pientäkään merkkiä Jack Sparrowsta. Tuntuu nimittäin, että kaikki Pirates-leffojen jälkeen tehdyt Depp-leffat sisältävät varmaan Deppiltä vahingossa ja luonnostaan tulevia Jack Sparrow -äänenpainoja, -eleitä, -vitsejä (no se nyt ei ole Deppin vika mitä käsikirjoituksessa on), -ilmeitä... Luulin sen vain olevan Johnny Deppin tyyli näytellä, mutta näköjään oikeasti olikin aika ennen Jack Sparrowta. (Olen toki nähnyt muitakin Deppin ennen Pirateksia tehtyjä leffoja, mutta en ole aiemmin kiinnittänyt asiaan tällä tavalla huomiota.) Aivan loistava rooli siis, sopii Johnny Deppille täydellisesti!
Hieno elokuva, visuaalisesti kaunis ja hyvin toteutettu. Kannattaa katsoa, itsekin taidan vilkaista vielä uudemman kerran.
Vaikka muuten Christina Ricci ei oikein vakuuttanutkaan, hänen pukunsa ihan elokuvan lopussa on MAHTAVA! Ehkä haluaisinkin Vanhojen tanssi -pukuni raidallisena...?
maanantai 31. elokuuta 2009
Beetlejuice (1988)
"Ah, well... I attended Julliard... I'm a graduate of the Harvard Business School. I travel quite extensively. I lived through the Black Plague and had a pretty good time during that. I've seen "The Exorcist" about 167 times, and it keeps getting funnier every single time I see it! Not to mention the fact that you're talking to a dead guy! Now what do you think?! You think I'm "qualified"? "
Kutsukaa Beetlejuice, kun tahdotte varmasti pätevän freelancer bio-manaajan! Itse hoin nimeä Beetlejuice koko illan tämän katsottuani, mutta ikävä kyllä raitapuvussa pomppivaa madonsyömää Michael Keatonia ei ilmestynyt luokseni. Sääli tosiaan.
Beetlejuice on Tim Burtonin nyt jo klassikoksikin kutsuttu elokuva tosiaan vuodelta -88, ja ainakin minulla oli lievät siihen kohdistuvat epäilykset. Miten kukaan voisi mitenkään (edes Tim Burton!) saada toimimaan kauhukomediaa, siis kau-hu-ko-me-di-aa, idiooteilla kummituksilla ja muutenkin seinähullulla tarinalla, ja kun ottaa vielä huomioon 1988 vuoden erikoistehosteet niin huh huh... Juuri nuo erikoistehosteet, etenkin ne. Erään tietyn lohikäärmeen jättämät traumat ovat yhä tuoreessa muistissa, ja se elokuva oli sentään tehty 2000-luvulla, hyvänen aika!
Beetlejuicen idea lyhykäisyydessään: Idyllinen pariskunta elää idyllisessä talossa, idyllinen elämä kukoistaa ja lomakin on juuri alkanut. Erään sillalta ulos ajoon päättyneen kauppareissun jälkeen he huomaavatkin yhtäkkiä, etteivät taidakaan enää olla elossa. Hups. Heidän taloonsakin muuttaa hienostunut New Yorkista tullut perhe, eikä heidän häätämisensä käykään tuosta vain, kummittelu kun ei olekaan niin helppoa, kuin olisi uskonut. Viimeisenä oljenkortenaan pariskunta päättää turvautua Beetlejuicen apuun.
Eikö kuulostakin idiootilta? Todellakin, sitä se on! Toteutus on mitä mahtavin, ylilyönneillä suorastaan mässäillään ja erikoistehosteetkin tietävät paikkansa suht mallikkaasti. Tim Burtonilta näköjään mikä vain on mahdollista, nyt elän vahvasti siinä uskossa. Kuolemastahan repii vaikka minkälaista huumoria.
Beetlejuice on todellakin... hulvaton! (Ikinä tuollaista sanakaan käytä, nyt se sopii täydellisesti!)
Kutsukaa Beetlejuice, kun tahdotte varmasti pätevän freelancer bio-manaajan! Itse hoin nimeä Beetlejuice koko illan tämän katsottuani, mutta ikävä kyllä raitapuvussa pomppivaa madonsyömää Michael Keatonia ei ilmestynyt luokseni. Sääli tosiaan.
Beetlejuice on Tim Burtonin nyt jo klassikoksikin kutsuttu elokuva tosiaan vuodelta -88, ja ainakin minulla oli lievät siihen kohdistuvat epäilykset. Miten kukaan voisi mitenkään (edes Tim Burton!) saada toimimaan kauhukomediaa, siis kau-hu-ko-me-di-aa, idiooteilla kummituksilla ja muutenkin seinähullulla tarinalla, ja kun ottaa vielä huomioon 1988 vuoden erikoistehosteet niin huh huh... Juuri nuo erikoistehosteet, etenkin ne. Erään tietyn lohikäärmeen jättämät traumat ovat yhä tuoreessa muistissa, ja se elokuva oli sentään tehty 2000-luvulla, hyvänen aika!
Beetlejuicen idea lyhykäisyydessään: Idyllinen pariskunta elää idyllisessä talossa, idyllinen elämä kukoistaa ja lomakin on juuri alkanut. Erään sillalta ulos ajoon päättyneen kauppareissun jälkeen he huomaavatkin yhtäkkiä, etteivät taidakaan enää olla elossa. Hups. Heidän taloonsakin muuttaa hienostunut New Yorkista tullut perhe, eikä heidän häätämisensä käykään tuosta vain, kummittelu kun ei olekaan niin helppoa, kuin olisi uskonut. Viimeisenä oljenkortenaan pariskunta päättää turvautua Beetlejuicen apuun.
Eikö kuulostakin idiootilta? Todellakin, sitä se on! Toteutus on mitä mahtavin, ylilyönneillä suorastaan mässäillään ja erikoistehosteetkin tietävät paikkansa suht mallikkaasti. Tim Burtonilta näköjään mikä vain on mahdollista, nyt elän vahvasti siinä uskossa. Kuolemastahan repii vaikka minkälaista huumoria.
Michael Keaton on aivan uskomaton roolissaan Beetlejuicena, kajahtaneena kummituksena hän näyttää olevan vielä enemmän kotonaan kuin Pokerface-Batmanina. Jos ette muuten vielä vakuuttuneet, kannattaa elokuva katsoa jo pelkästään tämän roolisuorituksen takia!
Beetlejuice on todellakin... hulvaton! (Ikinä tuollaista sanakaan käytä, nyt se sopii täydellisesti!)
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
