Kaikki Potter-kirjat miljoonaan kertaan lukeneena olin tietysti jo valmiiksi dissannut puoliverisen prinssin useaan otteeseen, ja olinkin jo henkisesti varautunut surkeista surkeimpaan farssiin - kaikki Potter-leffat ovat olleet suoraan sanottuna surkeita. Elokuvina, siis. Ehkä niissä on joitain hyviä näyttelijöitä (Alan Rickman ♥) ja ainakin Merlinin voittavia erikoistehosteita, mutta siinä kaikki. Sisältöä elokuville ei ole saatu juurikaan.
Mutta! En aio dissata puoliveristä prinssiä enää sen nähtyäni (ainakaan enempää kuin on aivan välttämätöntä). Kyseessä on minun mielestäni nimittäin Potter-sarjan paras elokuva, vaikka odotin huonointa. Tosin prinssi luikertelee Potter-arvoasteikkoni korkeimpia sijoja kohti osittain vilunkipelillä, nimittäin kyse saattaa olla aika paljon siitä, että siitä on KAUAN kun viimeksi luin kirjan. Eli, en todellakaan muista kovinkaan hyvin kaikkia yksityiskohtia.
Potterin juonta en taida edes vaivautua selittämään (kukaanhan ei tiedä, mitä siinä tapahtuu). Sen sijaan voisin mennä suoraan yksityiskohtiin.
Ensin siitä tarinasta ja kokonaisuudesta. Okei, mielestäni elokuvan olisi kuulunut keskittyä enemmän Voldemortin nuoruuden pönkimiseen, eli erityisesti Dumbledoren ja Harryn keskusteluihin. Voisin sanoa, että niille, jotka eivät ole lukeneet kirjaa, elokuva on varmaan aika hepreaa: hirnyrkit? Puoliverinen prinssi? Miksi? Mitä? Kuka? Missä?
Vaikka sanotaan, että Potter 6 on synkempi kuin aiemmat Potter-leffat, minun mielestäni se oli kuitenkin yksi kepeimmistä, juuri näiden ihanien teinisuhdesotkujen takia. Nimittäin juuri suhdesotkut ja kolmiodraamat nousivat elokuvan pääteemoiksi, ja olen melkein kahden vaiheilla, oliko se hyvä vai huono juttu. Ehkä Pottereiden pinnallisille ja ylidramatisoiduille elokuvaversioille teki hyvää mennä välillä metsään oikein kunnolla, ottaa mukaan kaikki ainekset kunnon saippuaoopperaan ja maustaa koko keitos huumorilla. Nauroin enemmän, kuin pitkään aikaan elokuvaa katsoessani. Ei kovinkaan sitä luvattua synkkää fantasiaa, mutta parempi niin - sitä ei olisi osattu tehdä kunnolla.
Sen vielä jotenkin sietää, ettei niitä kaikkia omia lempikohtia ole elokuvassa, sillä sen sentään ymmärtää. Ei kahteen ja puoleen tuntiin millään voi saada mahtumaan kaikkea (missä olivat Bill ja Fleur?! Aika olennainen osa minun mielestäni seiskaosaa ajatellen...). Annetaan kuitenkin anteeksi tämä. Mutta kohtauksien lisääminen - siis sellaisten, joita ei ollut kirjassa - on anteeksiantamatonta. Sellaisia löytyi ja aika runsaasti, ja olivat vielä varsin turhia. Juoni ei auennut niiden kautta yhtään enempää, pikemminkin vain sekoittui. Loppuunkin olisi myös voitu keskittyä huomattavasti paremmin.
Kokonaisuutena Potter 6 oli paljon selkeämpi kuin viitososa. Näyttelijöissäkin oli onnistuttu - Kuhnusarvio (Jim Broadbent) oli täydellinen! Toiseksi paras opettaja-tulkinta koko Potter-sarjassa, Alan Rickman luonnollisesti ykkösenä. (Rickman muuten olisi voinut olla vähän useammissa kohtauksissa ja enemmän esillä...) Positiivisena yllätyksenä aiemmin vihaamani Tom Felton osoitti jopa osaavansa näytellä ja sopivansa Dracon rooliin. Myös pojat, jotka näyttelivät lyhykäisesti Voldemortin nuorempia versioita, olivat mielestäni juuri oikeanlaisia. Siksi muistoja olisi voinut olla enemmän ja pitempinä pätkinä.
Olen suhteellisen tyytyväinen puoliveriseen prinssiin jopa ihan elokuvana. Keskivertoa, sanoisin, eli huomattavasti muita Pottereita korkeampaa tavaraa. Alkoi tekemään mieli lukea kirjakin uudestaan, mitä en kuitenkaan aio tehdä, etten alkaisi spekuloida elokuvaa liikaa. Ainakaan vielä.
perjantai 24. heinäkuuta 2009
torstai 16. heinäkuuta 2009
Tummien perhosten koti (2008)
Ja ääripäästä toiseen mennään... Nimittäin, jos Merlin oli yksi surkeimmista näkemistäni elokuvista, Tummien perhosten koti on varmasti yksi parhaista.
Tummien perhosten koti on Dome Karukosken ohjaama draama Saaressa sijaitsevasta poikakodista ja sen asukkaista. Päähenkilönä on sulkeutunut ja lapsuuden traumoista kärsivä Juhani, joka ei tunnu oikein itsekään ymmärtävän, mitä menneisyydessä onkaan tapahtunut. Hänet istuteen uutena tulokkaana kovien poikien joukkoon, sääntöjen ja kovan työn hallitsemaan elämään.
Täytyy sanoa, että Dome Karukoski nousi arvoasteikollani täysin uusiin ulottuvuuksiin - ja koko suomalainen elokuva yleensäkin. Tummien perhosten koti on (totta kai) tummasävytteinen ja paikoitellen ahdistavakin elokuva, mutta draamaa ei ole vedetty yli. Tunnelma luodaan musiikilla (upeaa, ei voi muuta sanoa!), ympäristöllä, vähäeleisillä kohtauksilla ja monimerkityksellisillä dialogeilla, ei "yllättävillä" paljastuksilla. Asiat selviävät vähitellen - takautumien (näistä edelleenkin tykkään paljon) ja menneisyydestä muistuttavien asioiden avulla. Koko tarina kasautuu kokoon kuin sattumalta, hiljalleen.
Henkilöhahmot tässä elokuvassa ovat mielenkiintoisia - salaperäisiä, mutta eivät kuitenkaan jää etäisiksi. Näin olisi erittäin helposti voinut käydä väärillä näyttelijävalinnoilla ja liian kliseisillä tulkinnoilla. Kaikki on kuitenkin osunut nappiin, yhtään huonoa näyttelijää ei mielestäni ole joukkoon eksynyt. Työ on laadukasta ja lähentelee jopa täydellistä. Niilo Syväojan näyttelemä Juhani on kaikessa hiljaisuudessaan henkilö, jota todellakin jaksaa seurata parin tunnin ajan. Muista näyttelijöistä erityisesti loistavat Tommi Korpela, joka näyttelee poikakodin ankaraa johtajaa, ja yhtä pojista näyttelevä Eero Milonoff. Erinomaista työtä.
Elokuva etenee hypnoottisen oloisesti, ja pitää katsojastaan kiinni koko ajan. Mielessäni ei käynyt hetkeäkään ajatus, että voisin vaikka lopettaa ja katsoa myöhemmin loppuun. Ei olisi onnistunut. Pituus oli juuri oikea, ja katsottuani poistetut kohtaukset täytyy sanoa, että oikeisiin asioihinkin oli keskitytty.
Tämän pitempään syväanalyysiin en taida kyetä, mutta kokonaisuudessaan Tummien perhosten koti on hyvin vaikuttava elokuva ja ehdottomasti katsomisen arvoinen!
Tummien perhosten koti on Dome Karukosken ohjaama draama Saaressa sijaitsevasta poikakodista ja sen asukkaista. Päähenkilönä on sulkeutunut ja lapsuuden traumoista kärsivä Juhani, joka ei tunnu oikein itsekään ymmärtävän, mitä menneisyydessä onkaan tapahtunut. Hänet istuteen uutena tulokkaana kovien poikien joukkoon, sääntöjen ja kovan työn hallitsemaan elämään.
Täytyy sanoa, että Dome Karukoski nousi arvoasteikollani täysin uusiin ulottuvuuksiin - ja koko suomalainen elokuva yleensäkin. Tummien perhosten koti on (totta kai) tummasävytteinen ja paikoitellen ahdistavakin elokuva, mutta draamaa ei ole vedetty yli. Tunnelma luodaan musiikilla (upeaa, ei voi muuta sanoa!), ympäristöllä, vähäeleisillä kohtauksilla ja monimerkityksellisillä dialogeilla, ei "yllättävillä" paljastuksilla. Asiat selviävät vähitellen - takautumien (näistä edelleenkin tykkään paljon) ja menneisyydestä muistuttavien asioiden avulla. Koko tarina kasautuu kokoon kuin sattumalta, hiljalleen.
Henkilöhahmot tässä elokuvassa ovat mielenkiintoisia - salaperäisiä, mutta eivät kuitenkaan jää etäisiksi. Näin olisi erittäin helposti voinut käydä väärillä näyttelijävalinnoilla ja liian kliseisillä tulkinnoilla. Kaikki on kuitenkin osunut nappiin, yhtään huonoa näyttelijää ei mielestäni ole joukkoon eksynyt. Työ on laadukasta ja lähentelee jopa täydellistä. Niilo Syväojan näyttelemä Juhani on kaikessa hiljaisuudessaan henkilö, jota todellakin jaksaa seurata parin tunnin ajan. Muista näyttelijöistä erityisesti loistavat Tommi Korpela, joka näyttelee poikakodin ankaraa johtajaa, ja yhtä pojista näyttelevä Eero Milonoff. Erinomaista työtä.
Elokuva etenee hypnoottisen oloisesti, ja pitää katsojastaan kiinni koko ajan. Mielessäni ei käynyt hetkeäkään ajatus, että voisin vaikka lopettaa ja katsoa myöhemmin loppuun. Ei olisi onnistunut. Pituus oli juuri oikea, ja katsottuani poistetut kohtaukset täytyy sanoa, että oikeisiin asioihinkin oli keskitytty.
Tämän pitempään syväanalyysiin en taida kyetä, mutta kokonaisuudessaan Tummien perhosten koti on hyvin vaikuttava elokuva ja ehdottomasti katsomisen arvoinen!
keskiviikko 15. heinäkuuta 2009
Merlin (1998)
Älkää vain katsoko tätä elokuvaa.
Mitä oikein edes kuvittelin saavani, kun lainasin Merlinin kirjastosta? Jotain eeppistä ja suurenmoista fantasiaa? Taru Sormusten Herrasta -tyyppistä seikkailua? Olisi oikeastaan pitänyt arvata jo kansikuvasta, ettei tältä elokuvalta kannata odottaa yhtään mitään - ja jättää se hyllyyn.
Katsottua Merlin kuitenkin tuli. Kestoa oli melkein kolme tuntia, ja tätä elokuvaa varten tarvitsinkin neljä eri katsomiskertaa - sekin kertoo jo varmasti siitä, kuinka puuduttava tapaus tämä elokuvaksi itseään kutsuva sirkus oli. Päähäni puski väkisinkin monta kertaa sama ajatus; voiko tuollaista tehdä tosissaan?!
Okei, viisi minuuttia katsottuani elokuva vielä vaikutti melko lupaavalta, aivan tyypilliseltä alulta fantasiaelokuvalle: miehet muinaisvaatteissa taistelevat linnassa. Sitten ruutuun ilmestyi idiootisti virnistävä partaveikko, Merlin vanhuksena - ja siinä sitä sitten mennään.
Elokuva siis kertoo nimensä mukaan Merlinistä, alkaen tämän syntymästä ja kertoen hänen kaikki vaiheensa aloittelevasta taikurista kuningas Arthurin velhoksi asti.
Takakansi kertoo, että Merlin on tehty jättibudjetilla ja erikoistehosteisiin on panostettu. Voin kyllä rehellisesti sanoa, että elokuva olisi ollut paljon, paljon, paljon parempi ilman suuria tehosteita ja pienemmällä budjetilla tehtynä. Toki Merlin on taikuri, mutta jos taikatemppuja ja lohikäärmeitä ei osaa tehdä kunnolla, ne voi jättää suosiolla pois. Olisivat tehneet mieluummin suosiolla jonkun taistelu ja hovijuonittelu -elokuvan. Tämän surkeampia erikoistehosteita en totta puhuen ole koskaan nähnyt. Juuri se lohikäärme jätti niin kauheat traumat, etten vähään aikaan katso fantasiaelokuvia.
Merlinin henkilötkin ovat toinen toistaan pahempia kliseitä: kaunis, viaton ja avuton neitonen, johon kuuluu rakastua ensisilmäyksellä (Isabella Rossellini). Sisällötön, mutta vallanhimoinen, voimistaan varma naispahis (Miranda Richardson), joka päihitetään mahdollisimman kaukaa haetulla tavalla. Hänen alistuva, yritän-olla-hauska -apurinsa (Martin Short), joka loppujen lopuksi lähtee lätkimään ja muuttuu hyvikseksi (hahhah, spoilasin näinkin yllättävän käänteen teille). Vallasta syrjäytetty sisarpuoli (Helena Bonham Carter, miksi menit tähän elokuvaan?!?), joka on valmis mihin vain saadakseen sen takaisin. Itse Merlinistä (Sam Neill) tai Arthurista (Paul Curran) puhumattakaan - toisin kuin King Arthurissa, mitään uutta ei olla saatu esille kummastakaan.
Ei, ei ja ei. Mikään ei toimi - anteeksi nyt vain. Merlin saa kunnian olla yksi surkeimmista elokuvista, jonka koskaan olen nähnyt.
Mitä oikein edes kuvittelin saavani, kun lainasin Merlinin kirjastosta? Jotain eeppistä ja suurenmoista fantasiaa? Taru Sormusten Herrasta -tyyppistä seikkailua? Olisi oikeastaan pitänyt arvata jo kansikuvasta, ettei tältä elokuvalta kannata odottaa yhtään mitään - ja jättää se hyllyyn.
Katsottua Merlin kuitenkin tuli. Kestoa oli melkein kolme tuntia, ja tätä elokuvaa varten tarvitsinkin neljä eri katsomiskertaa - sekin kertoo jo varmasti siitä, kuinka puuduttava tapaus tämä elokuvaksi itseään kutsuva sirkus oli. Päähäni puski väkisinkin monta kertaa sama ajatus; voiko tuollaista tehdä tosissaan?!
Okei, viisi minuuttia katsottuani elokuva vielä vaikutti melko lupaavalta, aivan tyypilliseltä alulta fantasiaelokuvalle: miehet muinaisvaatteissa taistelevat linnassa. Sitten ruutuun ilmestyi idiootisti virnistävä partaveikko, Merlin vanhuksena - ja siinä sitä sitten mennään.
Elokuva siis kertoo nimensä mukaan Merlinistä, alkaen tämän syntymästä ja kertoen hänen kaikki vaiheensa aloittelevasta taikurista kuningas Arthurin velhoksi asti.
Takakansi kertoo, että Merlin on tehty jättibudjetilla ja erikoistehosteisiin on panostettu. Voin kyllä rehellisesti sanoa, että elokuva olisi ollut paljon, paljon, paljon parempi ilman suuria tehosteita ja pienemmällä budjetilla tehtynä. Toki Merlin on taikuri, mutta jos taikatemppuja ja lohikäärmeitä ei osaa tehdä kunnolla, ne voi jättää suosiolla pois. Olisivat tehneet mieluummin suosiolla jonkun taistelu ja hovijuonittelu -elokuvan. Tämän surkeampia erikoistehosteita en totta puhuen ole koskaan nähnyt. Juuri se lohikäärme jätti niin kauheat traumat, etten vähään aikaan katso fantasiaelokuvia.
Merlinin henkilötkin ovat toinen toistaan pahempia kliseitä: kaunis, viaton ja avuton neitonen, johon kuuluu rakastua ensisilmäyksellä (Isabella Rossellini). Sisällötön, mutta vallanhimoinen, voimistaan varma naispahis (Miranda Richardson), joka päihitetään mahdollisimman kaukaa haetulla tavalla. Hänen alistuva, yritän-olla-hauska -apurinsa (Martin Short), joka loppujen lopuksi lähtee lätkimään ja muuttuu hyvikseksi (hahhah, spoilasin näinkin yllättävän käänteen teille). Vallasta syrjäytetty sisarpuoli (Helena Bonham Carter, miksi menit tähän elokuvaan?!?), joka on valmis mihin vain saadakseen sen takaisin. Itse Merlinistä (Sam Neill) tai Arthurista (Paul Curran) puhumattakaan - toisin kuin King Arthurissa, mitään uutta ei olla saatu esille kummastakaan.
Ei, ei ja ei. Mikään ei toimi - anteeksi nyt vain. Merlin saa kunnian olla yksi surkeimmista elokuvista, jonka koskaan olen nähnyt.
maanantai 6. heinäkuuta 2009
Sydänmailla (1997)
Välillä on näköjään pakko katsoa kunnon draamaa - yritin nimittäin tämän sijasta katsoa yhtä meriseikkailuleffaa, mutta en jaksanutkaan.
Sydänmailla (A Thousand Acres) kertoo tuhannen eekkerin maatilan omistavasta perheestä, johon kuuluu pimeä isäukko (Jason Robards) ja kolme tytärtä: kiltti Ginny (Jessica Lange), kapinoiva Rose (Michelle Pfeiffer) ja etäisempi lakimies Caroline (Jennifer Jason Leigh). Päällepäin kaikki näyttää hyvältä, tytöt ovat naimisissa ja hedelmällinen tila tuottaa hyvin. Sitten isä päättää yhtäkkiä jakaa tilan tyttäriensä ja näiden miesten omistukseen - ja yhtäkkiä ollaankin keskellä perheriitoja, katkeruutta ja kieroilua. Pala palalta perheen menneisyyden kauheat tapahtumat nousevat esille, ja pian kyse ei enää olekaan pelkästä maatilasta.
Juonenkäänteiden ja paljastusten loputtomassa vyöryssä melkein jo ajattelin, että "ei tämä tästä enää pahemmaksi voi mennä...", mutta totta kai se meni. Koko alkuasetelma romutetaan perusteellisesti - jos vertaa alku- ja lopputilanteita, ei uskoisi niiden olevan samasta elokuvasta.
Juoni siis etenee huimaa tahtia, mutta vaikka paljon tapahtuukin, ei elokuvasta jää hätäinen fiilis, vaan tuntuu, että ohjaajalla oli kuitenkin kaikki hallussaan (valitettavan usein näin ei näytä olevan). Siitä todellakin plussaa. Vääränlaisella tyylillä tämänkin elokuvan olisi voinut romuttaa helposti, sillä on aika haastavaa saada näin monta vakavaa teemaa sopimaan samaan elokuvaan. Sydänmailla on kuitenkin yhtenäinen kokonaisuus, joskin aika masentava ja raskas tunnelmaltaan. Loppukaan ei ole mikään "kaikki korjaantuu, happily ever after", ja siitäkin isot kiitokset! Niitä saa katsella aivan liikaa.
Sydänmailla (A Thousand Acres) kertoo tuhannen eekkerin maatilan omistavasta perheestä, johon kuuluu pimeä isäukko (Jason Robards) ja kolme tytärtä: kiltti Ginny (Jessica Lange), kapinoiva Rose (Michelle Pfeiffer) ja etäisempi lakimies Caroline (Jennifer Jason Leigh). Päällepäin kaikki näyttää hyvältä, tytöt ovat naimisissa ja hedelmällinen tila tuottaa hyvin. Sitten isä päättää yhtäkkiä jakaa tilan tyttäriensä ja näiden miesten omistukseen - ja yhtäkkiä ollaankin keskellä perheriitoja, katkeruutta ja kieroilua. Pala palalta perheen menneisyyden kauheat tapahtumat nousevat esille, ja pian kyse ei enää olekaan pelkästä maatilasta.
Juonenkäänteiden ja paljastusten loputtomassa vyöryssä melkein jo ajattelin, että "ei tämä tästä enää pahemmaksi voi mennä...", mutta totta kai se meni. Koko alkuasetelma romutetaan perusteellisesti - jos vertaa alku- ja lopputilanteita, ei uskoisi niiden olevan samasta elokuvasta.
Juoni siis etenee huimaa tahtia, mutta vaikka paljon tapahtuukin, ei elokuvasta jää hätäinen fiilis, vaan tuntuu, että ohjaajalla oli kuitenkin kaikki hallussaan (valitettavan usein näin ei näytä olevan). Siitä todellakin plussaa. Vääränlaisella tyylillä tämänkin elokuvan olisi voinut romuttaa helposti, sillä on aika haastavaa saada näin monta vakavaa teemaa sopimaan samaan elokuvaan. Sydänmailla on kuitenkin yhtenäinen kokonaisuus, joskin aika masentava ja raskas tunnelmaltaan. Loppukaan ei ole mikään "kaikki korjaantuu, happily ever after", ja siitäkin isot kiitokset! Niitä saa katsella aivan liikaa.
lauantai 4. heinäkuuta 2009
Notre Damen kellonsoittaja (1996)
Melkein jo unohdin! Tämäkin tuli katsottua, ja ansaitseehan mestariteos merkinnän blogissani. Siis olkaa hyvä: Disneyn piirretty, Notre Damen kellonsoittaja.
Olen toki nähnyt Notre Damen kellonsoittajan noin sata kertaa pienenä, aina sen ilmestymisvuodesta lähtien, ja omistanut jopa soundtrackin cd:llä (ja nyt kaipaan sitä kovasti, miksi se on hukattu?!). Tarinan olisi luullut olevan tuttu, mutta nyt vasta huomasin, kuinka syvällinen ja upea tarina tähän elokuvaan kätkeytyy, ja kuinka vahvoja teemoja se käsittelee. Elokuvassa oli niin paljon sellaista, mitä ei ole aiemmin ymmärtänyt, että suorastaan yllätyin.
Piirrettyhän on jo itsessään upea: Notre Damen katedraalia katselisi vaikka pelkästäänkin jo sen puolitoista tuntia. Henkilöhahmoista Esmeralda ja kertoja Clopin kuuluvat Disneyn parhaimmistoon. Sitä parasta tietenkään unohtamatta, rakkautta ensi silmäyksellä... tuomari Frollo! ♥ Voisin sanoa melkein, että mikä mies!
Juuri Frollo tuntui pienenä tylsältä hahmolta ja varsinaiselta ilonpilaajalta tarinan suhteen. Luulin, että Frollo halusi napata Esmeraldan ja tuhota hänet ainoastaan mustalaisvihansa vuoksi, mutta totuus olikin aivan toinen. En yhtään muistanut Helvetin lieket -laulua enkä koko kohtausta, jossa Frollo taistelee sisäisten demoniensa kanssa takan äärellä ja anoo Marialta apua, ja nyt se oli upeinta koko elokuvassa. Varmaan paras kohtaus kaikista Disney-elokuvista IKINÄ! Ja ne kirkkokuorot siellä taustalla... Oijoi.
Lukekaa nyt vaikka esimerkikisi (ja kehotan katsomaan edes tämän pätkän Youtubesta, ellei koko elokuvaa!):
Like fire
Hellfire
This fire in my skin
This burning
Desire
Is turning me to sin
Huumoriakin toki löytyy Disneyn tyyliin, ja oikeasti hauskaa. ;D Kaikki, jotka eivät ole katsoneet Notre Damen kellonsoittajaa kuin viimeksi lapsena, nyt heti se esiin sieltä vhs-kasettien kätköistä! Ihminen on aina Disney-iässä.
Olen toki nähnyt Notre Damen kellonsoittajan noin sata kertaa pienenä, aina sen ilmestymisvuodesta lähtien, ja omistanut jopa soundtrackin cd:llä (ja nyt kaipaan sitä kovasti, miksi se on hukattu?!). Tarinan olisi luullut olevan tuttu, mutta nyt vasta huomasin, kuinka syvällinen ja upea tarina tähän elokuvaan kätkeytyy, ja kuinka vahvoja teemoja se käsittelee. Elokuvassa oli niin paljon sellaista, mitä ei ole aiemmin ymmärtänyt, että suorastaan yllätyin.
Piirrettyhän on jo itsessään upea: Notre Damen katedraalia katselisi vaikka pelkästäänkin jo sen puolitoista tuntia. Henkilöhahmoista Esmeralda ja kertoja Clopin kuuluvat Disneyn parhaimmistoon. Sitä parasta tietenkään unohtamatta, rakkautta ensi silmäyksellä... tuomari Frollo! ♥ Voisin sanoa melkein, että mikä mies!
Juuri Frollo tuntui pienenä tylsältä hahmolta ja varsinaiselta ilonpilaajalta tarinan suhteen. Luulin, että Frollo halusi napata Esmeraldan ja tuhota hänet ainoastaan mustalaisvihansa vuoksi, mutta totuus olikin aivan toinen. En yhtään muistanut Helvetin lieket -laulua enkä koko kohtausta, jossa Frollo taistelee sisäisten demoniensa kanssa takan äärellä ja anoo Marialta apua, ja nyt se oli upeinta koko elokuvassa. Varmaan paras kohtaus kaikista Disney-elokuvista IKINÄ! Ja ne kirkkokuorot siellä taustalla... Oijoi.
Lukekaa nyt vaikka esimerkikisi (ja kehotan katsomaan edes tämän pätkän Youtubesta, ellei koko elokuvaa!):
Like fire
Hellfire
This fire in my skin
This burning
Desire
Is turning me to sin
Huumoriakin toki löytyy Disneyn tyyliin, ja oikeasti hauskaa. ;D Kaikki, jotka eivät ole katsoneet Notre Damen kellonsoittajaa kuin viimeksi lapsena, nyt heti se esiin sieltä vhs-kasettien kätköistä! Ihminen on aina Disney-iässä.
Goyan aaveet (2006)
Ensimmäisenä Goyan aaveet toi vahvasti mieleen jonkinlaisen sekoituksen Fridasta ja Tyttö ja helmikorvakorusta. Ajattelin jo jättää koko elokuvan kesken, sillä kun on nuo kaksi erinomaista elokuvaa nähnyt, ei olisi kauheasti kiinnostanut nähdä niistä matkittua, huonompaa versiota. En kuitenkaan jättänyt, ja hyvä niin: Goyan aaveet olikin täysin erilainen. Omassa sarjassaan hyvinkin mielenkiintoinen.
Goyan aaveet kertoo inkvisition hallitsemasta Espanjasta, jossa papisto saa tekopyhyydessään tehdä mitä haluaa, vangita kenet haluaa ja pakottaa ihmiset tunnustamaan mitä haluaa kidustusta käyttäen. Heidän uhrikseen joutuu Francisco De Goyan (Stellan Skarsgård) nuori malli Ines (Natalie Portman), ja hänet heitetään virumaan tyrmään määräämättömäksi ajaksi.
Napoleonin valta Ranskassa kasvaa, ja lopulta Ranskan suuri vallankumous etenee muuallekin Eurooppaan - Espanjaan muiden mukana. Inkvisitio suistetaan vallasta, ja sen karkottama veli Lorenzo (Javier Barden), Goyan vanha tuttu muotokuvasessioista, nousee korkeaan arvoasemaan. Ja kappas, 15 vuotta onkin mennyt. (Olin kyllä hieman pihalla vähän aikaa, että mitä missä milloin?! Joku pieni vuosiluku kuvan alareunassa olisi voinut selventää, kun yhtäkkiä pompataan 15 vuotta eteenpäin.)
Inkvisition vangit vapautetaan ja Ines totta kai. Ja huh huh, kun Natalie Portmanistakin on saatu ruma sopivalla maskeerauksella! Ines on kärsinyt vankilan kauhut (irstaat munkit) ja on vakuuttunut siitä, että hänellä on lapsi. Loppuleffa keskittyykin siihen, kun Goya yrittää auttaa Inestä löytämään tyttärensä.
Tiettyä historiantunnin opetusvideomaisuutta elokuvasta löytyy, mutta minua se ei ainakaan haittaa - monet historian opetusvideoista kun ovat hyviä ;D - ja se luo realistiset puitteet muuttuvalle yhteiskunnalla ja sen lomaan kudotulle tarinalle. Itse Goya jää valitettavasti täysin sivuhenkilöksi, ja pakko myöntää, etteivät hänen "kiihkeät" ponnistelunsa Ineksen auttamiseksi ole kovin uskottavia.
Pääosissa loistavat ehdottomasti takinkääntäjä-munkki Javier Barden ja kaksois-, melkein kolmoisrooliakin näyttelevä Natalie Portman. Aluksi en meinannut saada karistettua hänestä V niin kuin verikoston leimaa, mutta äkkiähän se hävisi Portmanin erinomaisten näyttelijäntaitojen avulla. Javier Barden on roolissaan hyvinkin vakuuttava, veli Lorenzo hahmona tosin hivenen häilyvä.
Goyan taide ei ole niin esillä elokuvassa kuin esimerkiksi Frida Kahlon taide Fridassa, mutta ei Goyan aaveet oikeastaan etupäässä kerrokaan Goyasta. Hänet olisi jopa voitu jättää kokonaan pois, eikä elokuva siitä olisi paljon kärsinyt.
Elokuvan alku junnaa hieman paikallaan, keskiosa on erinomainen ja kiinnostava, mutta lopussa taas hieman jämähdetään paikoilleen. Loppu itsessään oli hieman hätäisen oloinen, ja olisin todellakin tahtonut nähdä kaksi Natalie Portmania samassa kuvassa!
Goyan aaveet kertoo inkvisition hallitsemasta Espanjasta, jossa papisto saa tekopyhyydessään tehdä mitä haluaa, vangita kenet haluaa ja pakottaa ihmiset tunnustamaan mitä haluaa kidustusta käyttäen. Heidän uhrikseen joutuu Francisco De Goyan (Stellan Skarsgård) nuori malli Ines (Natalie Portman), ja hänet heitetään virumaan tyrmään määräämättömäksi ajaksi.
Napoleonin valta Ranskassa kasvaa, ja lopulta Ranskan suuri vallankumous etenee muuallekin Eurooppaan - Espanjaan muiden mukana. Inkvisitio suistetaan vallasta, ja sen karkottama veli Lorenzo (Javier Barden), Goyan vanha tuttu muotokuvasessioista, nousee korkeaan arvoasemaan. Ja kappas, 15 vuotta onkin mennyt. (Olin kyllä hieman pihalla vähän aikaa, että mitä missä milloin?! Joku pieni vuosiluku kuvan alareunassa olisi voinut selventää, kun yhtäkkiä pompataan 15 vuotta eteenpäin.)
Inkvisition vangit vapautetaan ja Ines totta kai. Ja huh huh, kun Natalie Portmanistakin on saatu ruma sopivalla maskeerauksella! Ines on kärsinyt vankilan kauhut (irstaat munkit) ja on vakuuttunut siitä, että hänellä on lapsi. Loppuleffa keskittyykin siihen, kun Goya yrittää auttaa Inestä löytämään tyttärensä.
Tiettyä historiantunnin opetusvideomaisuutta elokuvasta löytyy, mutta minua se ei ainakaan haittaa - monet historian opetusvideoista kun ovat hyviä ;D - ja se luo realistiset puitteet muuttuvalle yhteiskunnalla ja sen lomaan kudotulle tarinalle. Itse Goya jää valitettavasti täysin sivuhenkilöksi, ja pakko myöntää, etteivät hänen "kiihkeät" ponnistelunsa Ineksen auttamiseksi ole kovin uskottavia.
Pääosissa loistavat ehdottomasti takinkääntäjä-munkki Javier Barden ja kaksois-, melkein kolmoisrooliakin näyttelevä Natalie Portman. Aluksi en meinannut saada karistettua hänestä V niin kuin verikoston leimaa, mutta äkkiähän se hävisi Portmanin erinomaisten näyttelijäntaitojen avulla. Javier Barden on roolissaan hyvinkin vakuuttava, veli Lorenzo hahmona tosin hivenen häilyvä.
Goyan taide ei ole niin esillä elokuvassa kuin esimerkiksi Frida Kahlon taide Fridassa, mutta ei Goyan aaveet oikeastaan etupäässä kerrokaan Goyasta. Hänet olisi jopa voitu jättää kokonaan pois, eikä elokuva siitä olisi paljon kärsinyt.
Elokuvan alku junnaa hieman paikallaan, keskiosa on erinomainen ja kiinnostava, mutta lopussa taas hieman jämähdetään paikoilleen. Loppu itsessään oli hieman hätäisen oloinen, ja olisin todellakin tahtonut nähdä kaksi Natalie Portmania samassa kuvassa!
perjantai 3. heinäkuuta 2009
Australia (2008)
Australia on niitä leffoja, jotka minun joskus piti mennä katsomaan elokuviin, mutta en vain tullut menneeksi. Nyt tämä kolmetuntinen maisemataulu tuli sitten vihdoin katsottua.
Aluksi; Australia kattaa kokonaisuudessaan hieman liian monta tarinaa yhdeksi elokuvaksi. Se kertoo samaan aikaan Australian aboriginaaleista, toisesta maailmansodasta, karjanajosta, karjanajajan ja hienostonaisen romanssista ja kermanvärisestä pikkupojasta. Totta kai kaikki linkittyy yhteen ja luo hienon kokonaisuuden, mutta silti tuntuu, kuin olisin katsonut monta elokuvaa yhden sijasta. Hyvä vai huono asia, en osaa päättää.
Noin moniulotteisesta elokuvasta päällimäiseksi jäi mieleen... juuri ne maisemat? Ne ainakin olivat upeita. Punaisina hehkuvia kallioita, autioita erämaita, puhtaita jokia, vaaleanpunaisia auringonlaskuja... Niitä katseli hyvin mielellään.
Itse tarinassa oli jaksoja, jotka kiinnostivat ja jaksoja, jotka eivät. Kaikenlaistahan mahtuu näin pitkään pätkään. Yhtenä parhaista osioista voisin mainita karjanajon, jonka eeppisessä ja mahtipontisessa tunnelmassa henkilöt luovat siteitä välilleen ja löytävät toisistaan uusia puolia erämaan keskellä. Kuvauskin on toteuttu hienosti; välillä kuvaruudun täyttää eteenpäin vyöryvä karjalauma ja välillä herkkä dialogi nuotiolla.
Seuraava yhtä hieno pätkä löytyy aivan elokuvan lopusta: japanilaisten hyökkäys. Sotakohdat saa toimimaan, kun ne toteuttaa hyvin, ja Australiassa niin on tehty.
Elokuvassa toimii myös hyvin se, että kertojana on aboriginaalilapsi, Nullah (Brandon Walters). Tapahtumia siis katsotaan osittain lapsen viattomasta näkökulmasta, jossa taikuutta on kaikkialla ja melkein mitä tahansa voi tapahtua.
Pääosassa olevien rakastavaisten näyttelijät, Hugh Jackman ja Nicole Kidman hoitavat roolinsa moitteettomasti, mutta eivät mitenkään erityisen hätkähdyttävästi. Kumpikin istuu rooliinsa hyvin: Jackman resuparrassaan on vapaasieluinen Drover ja Kidmanin vaalea ja ylhäinen olemus on omiaan lady Sarah Ashleylle. Ennenkin on totta kai nähty tällaisia rakkautta yli rajojen -romansseja, mutta kuten kaikki kliseet, nekin voi tehdä hyvin. Toimii siis.
Elokuvan paras hahmo on kuitenkin Nullahin isoisä, aboriginaali King George (David Gulpilil). Vuorosanoja hänellä ei ole juurikaan, eikä liiemmin kohtauksiakaan, mutta seistessään kallion huipulla maalatuissa kasvoissaan levollisen näköisenä hän näyttää hallitsevan kaikkea.
Huh, sain sentään jonkin verran purettua tätäkin elokuvaa, vaikka etukäteen pelkäsin, ettei näin massiivisesta luomuksesta saa irti oikein mitään. Hyvä elokuvahan Australia oli, ei niin hyvä, kuin odotin, mutta vaikuttava kylläkin.
Aluksi; Australia kattaa kokonaisuudessaan hieman liian monta tarinaa yhdeksi elokuvaksi. Se kertoo samaan aikaan Australian aboriginaaleista, toisesta maailmansodasta, karjanajosta, karjanajajan ja hienostonaisen romanssista ja kermanvärisestä pikkupojasta. Totta kai kaikki linkittyy yhteen ja luo hienon kokonaisuuden, mutta silti tuntuu, kuin olisin katsonut monta elokuvaa yhden sijasta. Hyvä vai huono asia, en osaa päättää.
Noin moniulotteisesta elokuvasta päällimäiseksi jäi mieleen... juuri ne maisemat? Ne ainakin olivat upeita. Punaisina hehkuvia kallioita, autioita erämaita, puhtaita jokia, vaaleanpunaisia auringonlaskuja... Niitä katseli hyvin mielellään.
Itse tarinassa oli jaksoja, jotka kiinnostivat ja jaksoja, jotka eivät. Kaikenlaistahan mahtuu näin pitkään pätkään. Yhtenä parhaista osioista voisin mainita karjanajon, jonka eeppisessä ja mahtipontisessa tunnelmassa henkilöt luovat siteitä välilleen ja löytävät toisistaan uusia puolia erämaan keskellä. Kuvauskin on toteuttu hienosti; välillä kuvaruudun täyttää eteenpäin vyöryvä karjalauma ja välillä herkkä dialogi nuotiolla.
Seuraava yhtä hieno pätkä löytyy aivan elokuvan lopusta: japanilaisten hyökkäys. Sotakohdat saa toimimaan, kun ne toteuttaa hyvin, ja Australiassa niin on tehty.
Elokuvassa toimii myös hyvin se, että kertojana on aboriginaalilapsi, Nullah (Brandon Walters). Tapahtumia siis katsotaan osittain lapsen viattomasta näkökulmasta, jossa taikuutta on kaikkialla ja melkein mitä tahansa voi tapahtua.
Pääosassa olevien rakastavaisten näyttelijät, Hugh Jackman ja Nicole Kidman hoitavat roolinsa moitteettomasti, mutta eivät mitenkään erityisen hätkähdyttävästi. Kumpikin istuu rooliinsa hyvin: Jackman resuparrassaan on vapaasieluinen Drover ja Kidmanin vaalea ja ylhäinen olemus on omiaan lady Sarah Ashleylle. Ennenkin on totta kai nähty tällaisia rakkautta yli rajojen -romansseja, mutta kuten kaikki kliseet, nekin voi tehdä hyvin. Toimii siis.
Elokuvan paras hahmo on kuitenkin Nullahin isoisä, aboriginaali King George (David Gulpilil). Vuorosanoja hänellä ei ole juurikaan, eikä liiemmin kohtauksiakaan, mutta seistessään kallion huipulla maalatuissa kasvoissaan levollisen näköisenä hän näyttää hallitsevan kaikkea.
Huh, sain sentään jonkin verran purettua tätäkin elokuvaa, vaikka etukäteen pelkäsin, ettei näin massiivisesta luomuksesta saa irti oikein mitään. Hyvä elokuvahan Australia oli, ei niin hyvä, kuin odotin, mutta vaikuttava kylläkin.
torstai 2. heinäkuuta 2009
The Crying Game (1992)
Neil Jordanin ohjaaman The Crying Gamen lainasin kirjastosta lähinnä Veren vankien takia (Neil Jordanhan on siis ohjannut senkin). Oli pakko saada tietää, millainen ohjaaja oikein on kyseessä.
Joistakin elokuvista ei oikein osaa päättää, pitikö vai eikö pitänyt siitä. The Crying Game on vähän tätä luokkaa, niin käsittämätön elokuva se oli.
The Crying Gamessa brittisotilas (Forest Whitaker) siepataan IRA:n panttivangiksi Pohjois-Irlantiin. Vankina ollessaan hän ystävystyy vartijansa Fergusin (Stephen Rea) kanssa, ja kun aika käy vähiin, hän pyytää Fergusia etsimään käsiinsä tyttöystävänsä Lontoossa ja viemään tälle viestin.
Ylläoleva juoniselostus ei oikeastaan kuvaa mitenkään The Crying Gamea. Itsekin kuvittelin sen aivan erilaiseksi; toimintaa, takaa-ajoa, lisää panttivankeilua. Elokuva on kuitenkin yllättävänkin rauhallinen ja jopa pohdiskeleva. Ja haastava, siitä ei ole epäilystäkään. Se porautuu ihmisen mieleen, eikä se hellitä otettaan edes elokuvan loputtua.
Itse pidin ehdottomasti siitä, miten pienet yksityiskohdat linkittivät elokuvan eri osioita ja hetkiä yhteen täydelliseksi kokonaisuudeksi. Hienoa, miten jollekin yksittäiselle repliikille, esineelle, musiikille tai eleelle annetaan elokuvassa tilaa ja suurempi merkitys. Okei, muutama asia jäi minun kohdaltani auki, mutta minusta tuntuu, että kaikki kuitenkin löytyi elokuvasta. En ehkä vain ymmärtänyt sitä kokonaan. Voin myöntää Neil Jordanille kaiken kunnioitukseni.
Ja yllättäen aloin suorastaan pitää Stephen Reasta! Aiemmin olen nähnyt hänet Veren vangeissa ja V niin kuin verikostossa, mutta kummassakin hän on tavallaan jäänyt muiden näyttelijöiden varjoon. Tässä elokuvassa on nimenomaan toisinpäin: Stephen Rea jättää kaikki muut varjoonsa! Näköjään hänkin osaa erittäin hyvin täyttää elokuvan pääosan. Hmm, mielelläni katsoisin lisää Rean leffoja.
Juonen edetessä yllätyksiä riittää. Hassua, miten yksikin paljastus voi muuttaa koko tavan, jolla katsoa elokuvaa. The Crying Game kannattaa ehdottomasti kokea.
Takakannessa sanotaan: "Jos katsot elokuvan ensimmäistä kertaa, valmistaudu kokemukseen jota jäät pyörittelemään mielessäsi." Paremmin en voisi itsekään sitä todeta. Edes tämän kirjoittaminen ei selkiyttänyt ajatuksiani elokuvasta. Tuntuu, niin kuin The Crying Game ei sittenkään olisi sitä, miltä se näyttää. Ehkä minua on taas huijattu? Minun on pakko katsoa se piakkoin uudestaan ja yrittää ymmärtää sitä uudella tavalla.
Kyllä, pidin sittenkin The Crying Gamesta erittäin paljon.
Joistakin elokuvista ei oikein osaa päättää, pitikö vai eikö pitänyt siitä. The Crying Game on vähän tätä luokkaa, niin käsittämätön elokuva se oli.
The Crying Gamessa brittisotilas (Forest Whitaker) siepataan IRA:n panttivangiksi Pohjois-Irlantiin. Vankina ollessaan hän ystävystyy vartijansa Fergusin (Stephen Rea) kanssa, ja kun aika käy vähiin, hän pyytää Fergusia etsimään käsiinsä tyttöystävänsä Lontoossa ja viemään tälle viestin.
Ylläoleva juoniselostus ei oikeastaan kuvaa mitenkään The Crying Gamea. Itsekin kuvittelin sen aivan erilaiseksi; toimintaa, takaa-ajoa, lisää panttivankeilua. Elokuva on kuitenkin yllättävänkin rauhallinen ja jopa pohdiskeleva. Ja haastava, siitä ei ole epäilystäkään. Se porautuu ihmisen mieleen, eikä se hellitä otettaan edes elokuvan loputtua.
Itse pidin ehdottomasti siitä, miten pienet yksityiskohdat linkittivät elokuvan eri osioita ja hetkiä yhteen täydelliseksi kokonaisuudeksi. Hienoa, miten jollekin yksittäiselle repliikille, esineelle, musiikille tai eleelle annetaan elokuvassa tilaa ja suurempi merkitys. Okei, muutama asia jäi minun kohdaltani auki, mutta minusta tuntuu, että kaikki kuitenkin löytyi elokuvasta. En ehkä vain ymmärtänyt sitä kokonaan. Voin myöntää Neil Jordanille kaiken kunnioitukseni.
Ja yllättäen aloin suorastaan pitää Stephen Reasta! Aiemmin olen nähnyt hänet Veren vangeissa ja V niin kuin verikostossa, mutta kummassakin hän on tavallaan jäänyt muiden näyttelijöiden varjoon. Tässä elokuvassa on nimenomaan toisinpäin: Stephen Rea jättää kaikki muut varjoonsa! Näköjään hänkin osaa erittäin hyvin täyttää elokuvan pääosan. Hmm, mielelläni katsoisin lisää Rean leffoja.
Juonen edetessä yllätyksiä riittää. Hassua, miten yksikin paljastus voi muuttaa koko tavan, jolla katsoa elokuvaa. The Crying Game kannattaa ehdottomasti kokea.
Takakannessa sanotaan: "Jos katsot elokuvan ensimmäistä kertaa, valmistaudu kokemukseen jota jäät pyörittelemään mielessäsi." Paremmin en voisi itsekään sitä todeta. Edes tämän kirjoittaminen ei selkiyttänyt ajatuksiani elokuvasta. Tuntuu, niin kuin The Crying Game ei sittenkään olisi sitä, miltä se näyttää. Ehkä minua on taas huijattu? Minun on pakko katsoa se piakkoin uudestaan ja yrittää ymmärtää sitä uudella tavalla.
Kyllä, pidin sittenkin The Crying Gamesta erittäin paljon.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
