Ed Wood (1994)

Tim Burtonia taasen. Hivenen pettymyksensekaista, tosin.

Ed Wood oli yksi näitä 3 elokuvaa kympillä -ostoja, mutta ei todellakaan parhaimmistoa. Tim Burtonin ja Johnny Deppin elokuvista tämä ei ole ikinä juurikaan ollut esillä (ainakaan minä en ollut ikinä edes kuullut) ja sen voi toisaalta elokuvan katsottuaan ymmärtää. Ei ainakaan minulle oikein auennut. Eikä muutenkaan jaksanut innostaa.

Ed Wood, ylläri, kertoo Ed Woodista, Hollywoodin kaikkien aikojen surkeimmaksi ohjaajaksi tituleeratusta miekkosesta. Elokuvan juoni kattaa siis monta surkuhupaisaa (en ikinä olisi uskonut käyttäväni tätä sanaa, mutta tähän se sopii täydellisen kuvaavasti) elokuvanohjausyritystä, muka-hauskoja hahmoja ja vähän epätoivoista tunnelmantavoittelua. Ja elokuvahan on siis mustavalkoinen.

Johnny Depp näyttelee hyvin, kuten aina, mutta ei se ihan riittänyt tekemään tästä elokuvasta erityistä. Mustavalkoisuus toimii joissakin kohdissa, muuten siihen ei oikeastaan kiinnitä niinkään huomiota. Burtonmaista tunnelmaa löytyy, mutta niukasti.

Aika keskiverto elokuva. Näinkin kuvaavasti voisin sanoa: ihan ok. Ja jo tämän postauksen pituus kertoo, ettei sanottavaa juuri ole. ;D

Brokeback Mountain (2005)

Olin ajatellut, etten kirjoita tähän blogiin sellaisista elokuvista, jotka olen nähnyt jo aiemminkin, koska vaikka toinen katsomiskerta syventää kuvaa elokuvasta, on se ensivaikutelma jo jäänyt unholaan. Ehkä kirjoitan sittenkin, sillä Brokeback Mountain ehdottomasti ansaitsee sen.

Mietin, jaksanko katsoa Brokeback Mountainia uudestaan, koska näin sen ensimmäisen kerran tämän vuoden puolella, ja kaikki on vielä hyvin muistissa. No, ajattelin kuitenkin aloittaa - ja siinä sitten kökötin sohvannurkassa, kyyneleitä pyyhkien, koko elokuvan ajan. (Ja nyt alkaa taas itkettää, kun tätä kirjoittaa...)

Ensimmäisellä katsomiskerralla elokuva ei koskettanut hetkeä kauemmin, mutta tällä kertaa sen koko vangitseva kauneus sai minut elämään mukaansa. Brokeback Mountainia katsoessa ei tuntunut, että olisi katsonut elokuvaa. Sitä ei voi ajatella sellaisena. Se on unelma, joka ei koskaan toteutunut.

Elokuvan alun tunnelma on melko arkipäiväinen: kaksi cowboyta, Jack ja Ennis, lähtevät Brokeback-vuorille kesäksi vahtimaan lampaita. Pitää varoa kojootteja, syödä papuja ja dissata työnantajaa. Pikkuhiljaa alkaa itsekin tuntea muutoksen kahden miehen välillä: toverillisuus muuttuu vahvaksi jännitteeksi, jonka on lopulta purkauduttava. Ystävyys muuttuu syvemmäksi rakkaudeksi, kuin mitä kumpikaan olisi koskaan odottanut keneltäkään.

Kesä Brokeback Mountainilla on niin ihana jakso elokuvassa, ettei se tunnu edes todelliselta. Vaikka rakastavaiset ovatkin yhdessä, kumpikin tietä, ettei tilanne ole pysyvä - rakkaus on karua, saavuttamatonta ja epätoivoista. Poissa, kun syksy tulee.

Ennis ja Jack joutuvat kumpikin elämään kulissielämää kaukana toisistaan. Ikävä kuitenkin seuraa aina mukana, eikä harvoja yhteisiä hetkiäkään voi elää täysillä, kun ne kuitenkin loppuvat liian pian. Jack elättelee unelmia yhteisestä elämästä (kuten minäkin, vaikka tiesin loppuratkaisun!), mutta Ennis näkee sen mahdottomana. Välit kiristyvät, mutta rakkaudesta ei silti pääse eroon.

Elokuvan loppu tulee liian äkkiä ja liian... lopullisena. Melkein liian raastavana.

Toista yhtä kaunista ja todellista rakkaustarinaa ei voi olla olemassa.

Robin Hood - varkaiden ruhtinas (1991)

Vielä on muistissa Disneyn rakastettava versio Robin Hoodista, joka pienempänä tuli katsottua monta kertaa. Ja, pakko myöntää, ei Kevin Costner kuitenkaan päihitä pientä kettua sukkahousuissaan.

Eilen siis katsoin Robin Hood - varkaiden ruhtinaan kun se tuli telkkarista. Aloitin ihan positiivisella mielellä ja elokuva alkoikin melko lupaavasti, mutta latistui loppua kohden ja lopulta kuoli kokonaan. Harmi sinänsä, nimittäin Robin Hoodista olisi saanut mielestäni oikein onnistuneenkin elokuvan.

Mikä tässä sitten mätti? Ensinnäkin: liika pitkitys ja turhat kohtaukset. Liikaa henkilöitä, joista kuitenkin kaikki yhtä lukuunottamatta jäävät pintaraapaisuiksi. Masentavat, väkisinväännetyt taistelukohtaukset. Toisin sanottuna, Robin Hood - varkaiden ruhtinas saattoi viehättää 90-luvulla, mutta nykypäivään sen siivet eivät enää kanna.

Mikä sitten olisi voinut olla toisin? Itse olisin halunnut, että Sherwoodin metsän lainsuojattomiin olisi perehdytty paremmin. Sen sijaan koko Robin Hoodin ja Marianin naurettava romanssi olisi voitu jättää pois, kun sekin täytyi jättää näin pinnalliseksi. Ja ne henkilöt... muutama olisi voitu ihan suoralta kädeltä siirtää delete-näppäimelle.

Jotain hyvääkin Robin Hoodissa sentään oli: Alan Rickaman! Syy, jota varten ylipäätänsäkin päätin elokuvan katsoa, ja kun odotukset kohdistuivat juuri häneen, ne eivät pettäneet. Alan Rickman oli mahtava roolissaan vallanhimossaan rypevänä sheriffinä, joka päämääräänsä tavoitellessaan rappioituu hetki hetkeltä enemmän. Sitä paitsi Rickmanin ääni ja olemus ovat kuin omiaan pahikselle! (Ja näin ulko-elokuvallisia seikkoja: Rickman 18 vuotta nuorempana on *köh* syötävän hyvännäköinen.)

Batman - paluu (1992)

Aina sanotaan, että jatko-osat ovat kaikista huonoimpia. Nyt ei todellakaan sanota.

Hehkutin varmaan liikaa Batmania etenkin ulkoisten seikkojen kannalta, koska nyt en voi tehdä samaa uudestaan - ja tämähän oli vielä paljon upeampi. Joten, kun ottaa kaiken sanomani edellisen Batmanin tunnelmasta, sen voi korottaa potenssiin kymmenen ja saada jonkinlaisen kuvan tästä elokuvasta. Batman - paluu varmisti sitten sen, että Tim Burtonin Batmanit nousivat listalleni lempielokuvistani ja saivat paikkansa Parhaat Elokuvat Ikinä -listallani.

Batman - paluun perusjuoni on yksinkertainen: Batman saa uusia vihollisia, Pingviinin ja Kissanaisen ja Gotham City täytyy pelastaa. Pingviini (Danny DeVito) pyrkii pormestariksi kieron miljonäärin (Christopher Walken) avulla. Kissanaisen (Michelle Pfeiffer) aikeet ovat epäselviä kaikille, jopa hänelle itselleen.

Henkilöhahmot ovat uskomattomia. En ole nähnyt montaakaan elokuvaa, joissa sellaisia turhia tai väkisin lisättyjä henkilöhahmoja ei juurikaan esiintyisi, mutta tässä toimii kaikki. Päähenkilöt ovat nerokkaita, mielenkiintoisia persoonia, ja sivuhenkilöt pysyvätkin sivussa pääjuonista.

Pidän erityisesti siitä, miten pahiksien taustat tulevat esille sekä Batmanissä että tässä elokuvassa. Katsojan kannalta on mielenkiintoista tietää, miksi pahiksista ylipäätään tuli pahiksia ja miten se heijastuu heidän toimintatapoihinsa. Jos nämä kohdat jätettäisiin pois, voisi Pingviini olla hahmona todella irrallinen ja Kissanainen vailla motiiveja. Se tekisi elokuvasta huomattavasti tylsemmän.

Kaikista hahmoista lempparini on Kissanainen, joka kaikessa vaarallisessa viettelevyydessään on hyvin kiehtova. Sitä paitsi Selina Kylen ja Bruce Waynen romanssi on aivan ihana - kumpikaan ei tiedä mitään toisen toisesta elämästä, jossa he ovatkin vihollisia. Ja hetki, jolloin se paljastuu, on yksi elokuvan huippukohdista. Olen sitä mieltä, että oli hyvin viisasta vaihtaa ruikuttava Vicki Vale vahvaan Selina Kyleen. Kerrankin nainen, jota ei tarvitse pelastaa.

Näyttelijävalinnatkin ovat osuneet nappiin. Danny DeVito on ällöttävä vallanhaluisena Pingviininä ja Michelle Pfeiffer onnistuu täydellisesti Kissanaisena. Michael Keaton on edelleen upea, jopa parempi kuin edellisessä elokuvassa, nyt kun Batmankin saa olla itsenäisempi hahmo ilman hihassaroikkuja-Vickiä.

Mestariteos, ei voi muuta sanoa. Jos antaisin tähtiä, tämä olisi täydet viisi.

Selvänäkijä (2008)

Joitakin elokuvia on pakko aloittaa arvioimaan siltä pohjalta, joka niiden jälkeen jää. Tässä sellainen, ja olotilani elokuvan jälkeen oli – aika mykistynyt.

Selvänäkijä on elokuva, joka lumosi, vangitsi, kosketti, rakensi uskomattoman tarinan ja lopuksi romutti kaiken. Tämän elokuvan jälkeen voi todellakin puhua käännekohdasta: elokuva valmistaa katsojan täysin erilaiseen loppuun ja yhtäkkiä pudottaakin pohjan kaikelta – ärsyttävää ehkä jonkun mielestä, mutta minusta aivan mahtavaa. Tunsin oloni niin huijatuksi, kun elokuva loppui (ja niin käsittämättömän kauniisti loppuikin).

Selvänäkijä perustuu Sarah Watersin kirjaan Affinity, jota en vielä ole ehtinyt lukemaan (ollut minulla lainassa kirjastosta vaikka kuinka kauan). Olen lukenut Watersilta aikaisemmin jo Silmänkääntäjän (mahtava!) ja Yövartion (samoin). Loistava tarinankertoja, jolle on todellakin tyypillistä juuri ne the käännekohdat. Watersin kirjoja lukiessani olen varmaan haukkonut henkeäni enemmän kuin ikinä.

Selvänäkijän tapahtumat sijoittuvat viktoriaanisen ajan Englantiin, joten siinä jo yksi hyvä syy katsoa elokuva. Se kertoo naisesta, joka pestautuu naisvankilan hyväntekijäksi. Vierailuillaan vankilaan hän tutustuu naiseen, joka kertoo saavansa yhteyden henkiin. Spiritismi onkin yksi elokuvan vahvimmista teemoista, ja takautumat henki-istunnoista ovat täydellinen lisä elokuvaan.

Olen nyt täysin vakuuttunut, että vaikka jonkun mielestä onnellisesti loppuvat hömppäelokuvat ovat niin happily-ever-after -romanttisia ja kermavaahtomaisen ihania, minun mielestäni täyttymätön rakkaus on elokuvissa kaikkein kauneinta.

Kaunis elokuva. Yksi kauneimmista pitkiin aikoihin katsomistani.

Batman (1989)

Heti alkutekstien lipuessa tietokoneeni näytölle ja Danny Elfmanin huikean musiikin alkaessa soida sain vahvan ahaa-elämyksen siitä, että tämä todellakin on minun elokuvani. Ja kun näkymä vielä vaihtui Gotham Cityn synkäksi siluetiksi... ah, I fell in love.

Todellakin, kuten takakannessakin lukee: "Vuosikymmenen elokuva." Vaikka kahden tai kolmen, jos minulta kysytään. Totta kai kuvaustekniikka, erikoistehosteet ja kaikki mahdollinen on kehittynyt huimasti kahdessakymmenessä vuodessa, mutta tärkeintähän elokuvassa, ainakin minulle, on tunnelma. Sitä tavoittelen aina ensimmäisenä, ja oikeastaan erikoistehosteisiin yms. kiinnittää kunnolla huomiota vasta seuraavilla katsontakerroilla, tai sitten, jos elokuva on jo valmiiksikin huono. Joten niiden puutteet eivät häirinneet.

Tunnelmaa tästä todellakin löytyi. Kun Burtonin Gotham Cityä vertaa 2000-luvun Batmaniin, miellyttää se enemmän ainakin minun estetiikkaani. Synkkää, uhkaavaa, kohtalokasta - voisin kenties muuttaa sinne. Kun vielä kaupungissa hyppii niinkin ihana psykopaatti kuin Jokeri (Jack Nicholson).

Joten, jos aiemmin tässä blogissa olen valittanut saamattomista pahiksista, niin sitä en sano todellakaan tästä elokuvasta. Jokerissa todella on sitä jotain, hän on hahmona oikeaa pahisten eliittiä. Psykopaatti pellennaamoineeen, hihittävine nauruineen ja pilailuleluineen on värikkässä olemuksessaan jotain käsittämättömän upeaa ja karmivaa. Nicholson onnistuu täydellisesti.

Michael Keatonin Batman jää Jokerin varjoon, mutta on myös päällisin puolin ihan hyvin tulkittu. Batmanin puku oli ainoa ulkoinen seikka, mikä häiritsi elokuvassa oikein kunnolla, mutta annan sen anteeksi. Ei 1989 voitu mitenkään tehdä niin uskottavaa supersankaripukua kuin nykypäivänä. Keatonin äänestä pidin paljon - näyttelijästä pitämiseen vaikuttaa hirveästi hänen äänensä! Juuri oikealla lailla pehmeä, mutta sopivan selkeä. Sopi Batmanille hyvin (ja varsinkin, kun ajattelee "uusien" Batmanien Christian Balen kähinää...).

Vicki Valen hahmo oli juuri jotain sellaista, mitä inhoan elokuvan naishahmoilta, mutta antaa nyt mennä. Pakkohan sekaan on mahtua joku rasittavakin tyyppi.

Ja vielä niistä musiikeista: Danny Elfman tosiaankin osasi säveltää jo 20 vuotta sittenkin. Mahtavaa, ei voi muuta sanoa.

Pakko katsoa tämä pian uudestaan, ihan vain, jotta voisin ihastella vielä tarkemmin. Oli erittäin hyvä valinta ostaa tämä omaksi, ja huomenna menen katsomaan, jos löytäisin jostakin Batman - paluun. Tahtoo lissäääää!

Fast Food Nation (2006)

Fast Food Nation on erittäin järkevä elokuva henkilölle, joka haluaa laihduttaa. Nimittäin tämän nähtyäni minun ei enää todellakaan tee mieli minkäänlaista pikaruokaa (tai ainakaan hampurilaispihviä, hyihyihyi). Se onkin kai ainoa positiivinen (?) ansio, jonka voin elokuvalle myöntää.

Elokuvana Fast Food Nation oli kohtuullisen surkea. Juoni etenee pätkittäin, jos etenee ja henkilöt ovat vain pintaraapaisuja. Samaan aikaan kerrotaan kolmea eri tarinaa, jotka kaikki jäävät tavallaan kesken. Ööö...? Kuten odottaa saakin, kokonaisuus on hyvin sekava. Ainoa, mitä elokuvasta jää käteen, on ällöttävät lihanleikkaussessiot ja lehmien raaka teurastus. Eli sellaista, mitä en todellakaan olisi edes halunnut katsoa.

Fast Food Nationin on kai tarkoitus olla propagandistinen ja suuria tunteita herättävä elokuva, mutta se lähinnä pitkästyttää. Hienot ajatukset on kuultu jo miljoonaan kertaan, mitään uutta ei ole saatu aikaan. Koko surkeuden kruunaa nuorien kapinallisten operaatio vapauttaa lehmät juoksemaan vapaina preerialle. Olipa omaperäistä, hieno idea kerrassaan.

Kehotan skippaamaan tämän elokuvan ihan suosiolla.

Tieto (2009)

Tieto tuli sitten nähtyä - ja oli ehkä oudoin elokuvakokemus vähään aikaan! Tai siis, Finnkinon sivuilla genreksi oli merkattu toiminta/jännitys, ja odotin joko kunnon toimintaa, jossa autot räjähtelevät ja katastrofit seuraavat toisiaan, tai sitten vähän sellaista National Treasure -tyylistä kilpajuoksua kellon kanssa. Elokuvan nähtyäni (ja koettuani!) voisin itse luokitella genreksi jännitys/kauhu.

Elokuvan juoni (tai traileri!) ei kuitenkaan kuullostanut kuin aika perusmysteerin ratkomiselta. Ala-asteelaiset ovat vuonna 1959 sitten piirtäneet kuvitelmiaan maailmasta 50 vuoden kuluttua, ja nyt vuonna 2009 aikakapselissa säilötyt kuvat kaivetaan ylös. Yliopistoprofessorin (Nicholas Cage) poika saa käsiinsä numeroita täynnä olevan paperin ja isukkikin innostuu selvittämään sen mysteeriä. Totuus on kuitenkin odotettua kauheampi - numeroihin on ennustettu kaikki 50 vuoden aikana tapahtuneet katastrofit, ja kolme on vielä tapahtumatta. Viimeinenhän on totta kai maailmanloppu, ja sekin on ennustettu tapahtuvaksi muutaman päivän sisään. Mikäs sen mukavampaa.

Äkkiä elokuva kuitenkin pomppaa täysin yliluonnollisiin sfääreihin ja alkaakin käsitellä elämää, kuolemaa ja niiden jälkeistä elämää jopa uskonnolliselta kannalta. Loppuratkaisu yllätti, vaikka sen tavallaan tiesikin koko elokuvan ajan. Eivät elokuvat silti yleensä lopu niin, kuin miltä näyttäisi. Epilogimaista aivan viimeistä kohtausta on silti pakko dissata: totta kai sen oli tarkoista laukaista jännitys (omalta kohdaltani se tapahtui tosin jo aivan toisessa kohdassa) ja jättää "helpottunut" olo, mutta se oli silti hyvin korni ja naiivi, ja elokuva olisi loppunut paljon paremmin ilman sitä. Sama asia, jota siitä haettiin, tuli jo tarpeeksi selväksi aiemmassa kohtauksessa (joka minun mielestäni oli upea).

Ehkä juuri se, että elokuvalta odottaa täysin erilaista kuin se on, on saanut kriitikot haukkumaan sen lyttyyn. Toki elokuvassa esiintyy paljon kliseitä ja täytyyhän Nicholas Cagen leikkiä sankariakin, mutta minä ainakin pidin Tiedosta paljon ja haluan nähdä sen heti uudestaan, kunhan se vain tulee dvd:lle.

Nicholas Cageakin on haukuttu lukemissani arvosteluissa, mutta olen siitäkin toista mieltä. Cage on kuin onkin hyvä näyttelijä, ja oli mielestäni tässä paljon parempi kuin esimerkiksi juuri siinä National Treasuressa.

Olen siis sitä tyyppiä ihmisiä, joka eläytyy tarpeeksi pelätäkseen kauhuleffoja - ja myös tavallaan nauttii siitä (kunhan saa yöllä nukuttua ilman tuskanhikeä ja painajaisia :P). Monissa kohdissa elokuvan tunnelma oli ahdistava, ja kun sitä katsoo valkokankaalta, pimeässä salissa ja musiikit täysillä, pakkohan sitä on pelätä. Toki samanlaisia kohtauksia on kaikissa kauhuleffoissa tusinoittain, mutta mitä väliä. Ainakin minut onnistuu silti säikyttämään. En silti vieläkään käsitä, minkä takia elokuvissa henkilöt, kuullessaan pelottavia kuiskauksia tai ääniä, lähtevät tieten tahtoen seuraamaan ja katsomaan, mitä siellä on. Yksin.

En olisi mennyt katsomaan Tietoa, jos olisin tiennyt kaikista sen kauhuelementeistä, koska kauhuleffoja on oikeasti kivempi katsoa kotona, kun valot saa päälle ja elokuvan pikakelaukselle heti, kun haluaa. ;D Onneksi en tiennyt ja menin, koska kokonaisuudessaan Tieto oli ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva.

Spider-Man 3 (2007)

Supersankari-leffa jälleen. Huonompi sellainen.

Spider-Man ei ole ikinä oikein iskenyt, eikä iskenyt nytkään. Liikaa "yllätys"-käänteitä (ooh, ystävästä vihollinen ja vihollisesta ystävä, hän ei tappanutkaan häntä eikä hän häntä etc.) ja liian vähäiset motiivit asioiden toimeenpanoa varten (kuka haluaa oikeasti, siis OIKEASTI tappaa jonkun sillä perusteella, että "se vei mun tyttöystävän"?). Ja miksi Hiekkamies muka halusi tappaa Spider-Manin, mutta sitten ei halunnutkaan? Noo. Kai siinä sitten joku logiikka oli, mutta jäi avautumatta minulle. Eikä kyllä haittaa.

Tobey McGuiresta en ole ikinä pahemmin pitänyt, Kirsten Dunst on mahtava Veren vangeissa, mutta siihen se jääkin. Tässä elokuvassa en nähnyt kummassakaan mitään, mitä en olisi aiemminkin nähnyt. Pahiksista Hiekkamies oli hahmona lähinnä tylsä ja Venom tungettu vähän väkisin mukaan. Kunnon pahiksia ei tahdo nykyään löytyä mistään!

Toimintakohtauksista sen verran, että henkilökohtaisesti mieluummin katselen aseilla käytävää lähitaistelua kuin kahta epämääräisesti toisiaan väistelevää, ilmassa singahtelevaa hahmoa ja mukiloivat toisiaan seiniin, rakennustelineisiin tai roskiksiin - tai yleensäkään mihin tahansa eteen tulevaan.

Vaikka muuten Spider-Man 3 jäi minulle aika turhaksi katselukokemukseksi, erikoistehosteet olivat hienoja, Hiekkamies hyvänä esimerkkinä.

Mutta kokonaisuudessaan ei ehkä minun leffani.

-

Tänään on Finnkinon superpäivä, joten elokuviin käy tieni illalla. Nicholas Cagen tähdittämä Tieto olisi tarkoitus katsastaa, vaikka ei arvosteluissa ole loistanutkaan...

Night at the Museum (2006)

Jee, perhekomediaa, ja juuri perheen kanssa tämä katsottiinkin. Se oli nyt hyllyssä odottanut kuukauden, joten oli jo aikakin.

Yö museossa sisälsi henkiin herääviä museoesineitä, ärsyttävän apinan, pissa- ja kakkahuumoria ja huonoja vitsejä jo siinä määrin, että tulos oli jo hauska. Okei, muutamassa kohdassa meni ehkä vähän yli, mutta mitä muutakaan voi odottaa?

Näyttelijät hoitivat osansa mallikkaasti, siedin jopa Ben Stillerin. Hunni Attila oli kyllä ihanin, näyttelijän nimeä en valitettavasti muista, mutta aivan mahtava mies. Samoin pikkumiehet, koko elokuvan parhaat henkilöt, varsinkin Rooman imperiumin päällikköä esittävä Steve Coogan (jonka naaman tunnistin heti, mutta en vain muistanut, mistä leffasta hän on tuttu. Niin, Maailman ympäri kahdeksassakymmenestä päivästä tietysti.).

Eipä tästä sitten muuta, juonellisesti näin pimeää elokuvaa on turha arvioida. Hyvää viihdettähän se oli juuri sopivassa mielentilassa (?) rippijuhlien jälkeen. Oma dinosauruksen luuranko olisi silti mukava sisustusesine kotiin!

-

Ja ihan yleisesti, nyt on paljon katsottavaa tiedossa. Taitaa vähän päälle kymmenen elokuvaa olla lainassa kavereilta ja kirjastosta, ja niiden lisäksi ostin tänään Anttilasta kolme itselleni. Oli pakko tarttua "3 elokuvaa kympillä" -tarjoukseen. Valinta oli vain vaikea! Pitää pian käydä hakemassa toinen samanlainen paketti. No, nyt mukaan lähtivät Oliver Twist (1800-luku, oli pakko), Tim Burtonin Batman (no se Tim Burton) ja Troija (so epic, sitä paitsi Brad Pitt ilman paitaa ei ole ainakaan pahitteeksi). Tällaista siis odotettavissa.

Zorron legenda (2005)

Ja tämähän oli niitä elokuvia, joissa miekkaillaan/taistellaan/riehutaan/hypitään katoilta/junista/mistä vain ilman naarmun naarmua ja hiukset ja meikki täydellisessä kuosissa. Häiritsevää, ja silti tykkäsin tästä tosi paljon.

En ollut aikaisemmin nähnyt yhtäkään Zorro-elokuvaa (kuinka monta niitä edes on?), ja lainasin sitten kirjastosta tämän. Ei haitannut yhtään, etten ollut nähnyt Zorron naamiota, koska mitään oleellista tuskin missasin. Tai sitten missasin jotain niin oleellista, etten edes tiedä... No, tuskin. ;D

Juonta en jaksa selostaa yhtään, siinä tapahtui liikaa. Asetelma oli sama kuin kaikissa muissakin supersankari-elokuvissa, ja loppuratkaisukin totta kai. Päähenkilöt eivät haavoitu, eivät kuole, kun taas kaikille pahiksille käy kylmät. Yleensä se häiritsee, mutta nyt ei, sillä ”pääpahis” oli mielestäni harvinaisen säälittävä tapaus, sekä henkilönä että näyttelijänä.

Antonio Banderas taas... oli upea! Ah, se ääni ja se aksentti! Ne riittävät jo yksin tuomaan leffaan kuin leffaan tyyliä. Pikkupojan näyttelijäkin oli uskomattoman suloinen, ja juuri Zorron ja pojan dialogit olivat leffan parhaita hetkiä. Catherine Zeta-Jones oli ihan ok, suhteellisen tunteita herättämätön. Se vain häiritsi, miten hän ähki kuuluvasti suudellessaan. ;D Yksityiskohdista se leffa on tehty.

James Hornerin flamenco-vaikutteiset musiikit olivat upeat, samoin miljöö. Nyt on pakko katsoa lisää Zorroa. Kyllä Zorro nyt päihitti Batmanit ja Spidermanit, niin se vain on.

Blackout (2008)

No niin, korkkaanpa sitten blogini tällä suomalaisella trillerillä, Blackoutilla. Täytyy sanoa, että epäilykseni olivat erittäin korkealla tätä elokuvaa vuokratessa, sillä hyviä suomalaisia elokuvia olen nähnyt vain pari. Yllätyin kyllä positiivisesti.

Blackout kertoo miehestä (Petteri Summanen), joka herää koomasta naulapyssyllä ammuttu naula päässään. Hänen muistissaan on valtavia aukkoja viimeisten vuosien ajalta, eikä hänellä ole aavistustakaan, kuka häntä on ampunut tai miksi, kun jo oman elämän tapahtumien muistaminen tuntuu mahdottomalta.

Elokuvan mainoslause "Kumpi palaa ensin - muisti vai murhaaja?" kuvaa erittäin hyvin elokuvan tunnelmaa, joka oli varsinkin elokuvan alkupuolella jopa piinaava (siinä määrin, että pikkuveljeni näki painajaisia ja siskoni jätti elokuvan kesken :P). Juoni tuntui olevan auki melkein minkälaiselle käänteelle tahansa. Kun sitten asiat lopulta alkoivat selvitä, pienistä vihjeistä jutun pystyi jo melkein arvaamaankin, ja loppua kohti mentäessä tunnelma hieman lässähti. Elokuva kuitenkin päättyi hienosti ja jätti paljon mielikuvituksen varaan. Juuri tuollaisista avoimista lopuista pidän erityisesti. (Pakko kyllä myöntää, että katsoin extroista vaihtoehtoisen lopun ja se pilasi aika paljon.)

Näyttelijöistä kukaan ei erityisemmin kohauttanut erinomaisuudellaan, mutta Summanen tulkitsi osansa hyvin. Monet sivuhenkilöistä olivat aika mitäänsanomattomia, ja esiintyi tässäkin elokuvassa suomalaisten leffojen kirous: omaa äidinkieltään ei tahdo ymmärtää, kun näyttelijät mumisevat. Tekstitys tarvittiin tulkiksi.

Trillereitä en ole paljon katsonut, joten en osaa arvioida elokuvaa genrensä mukaan. Blackout oli hyvä elokuva, jonka voisi kenties joskus katsoa uudelleenkin.

Need A New Game

Tuhosin vanhan blogini. Olin kai liian tylsä itsenikin mielestä, jotta minusta olisi keksinyt jotain kirjoitettavaa, viimeinen merkintäni oli kai helmikuussa. Eli ei siitä sen enempää.

Ajatus blogin kirjoittamisesta kuitenkin houkuttelee, kun seuraa teidän muiden kirjoitteluanne. No, olen jo pyöritellyt pari kuukautta päässäni ajatusta elokuvablogista, kun elokuvia tässä tulee katsottua enemmänkin kuin ehtisi. Nyt ainakin aihe on mieleinen minulle, eikä kirjoitettavaa tarvitse repiä omista tusinatylsistä päivistään. Kokeillaanpa siis, jos tästä lähtisi jotakin käyntiin, edes jotain tekemistä minullekin nyt lomalla. Ja ainakin saan hyvän tekosyyn katsoa lisää elokuvia. ;D (Enkä oikeasti ole niin laiska, kuin mitä aiemman "blogini" ylläpidosta voisi päätellä, en toki.)