88 minuuttia (2007)

Ostinpa tällaisen kirppikseltä, kun halvalla sai, enkä odottanutkaan saavani mitään supermahtavia, aivoja kuluttavia yllätyskäänteitä. Ei 88 minuuttia niitä tarjonnutkaan.

Jack Gramm (Al Pacino), FBI:n psykiatri, oli yhdeksän vuotta sitten vaikuttamassa psykopaatti Jon Fosterin kuolemantuomioon. Nyt tuomion täytäntöönpano on käsillä, mutta yllättäen (!!!) Fosterin murhien kaltaisia murhia alkaa jälleen tapahtua, ja se saa aikaan kohua siitä, onko FBI napannutkaan oikean miehen. Gramm saa puhelun, jossa hänellä kerrotaan olevan 88 minuuttia elinaikaa jäljellä, ja se käynnistää kilpajuoksun aikaa vastaan.

Juoni vaikuttaa jopa melkein mielenkiintoiselta, mutta elokuvan ote höltyy jo parinkymmenen ensimmäisen minuutin kuluessa. Alussa edes jonkinnäköistä trillerin tunnelmaa oli saatu mukaan, mutta sen rippeetkin karisevat loppua kohti - "pelottava" musiikki ja "painostava" tunnelma eivät enää hätkäytä, kulman takana saattaa olla murhaaja, kanssasi saattaa olla murhaaja, mutta mitä sitten? 88 minuuttia on harvinaisen epätodentuntuinen elokuva.

Dramaattisia takautumia (olen varmaan ilmoittanut olevani takautumien ystävä; tässä ne eivät todellakaan toimineet) saa katsella aivan liikaa ja mielenkiinto niihin menee. Juoni on suht huteralla pohjalla Pacinon leikkiessä sankaria epäonnistuneissa toimintakohtauksissa. En yhtään ihmettele, että elokuva aikoinaan skippasi Suomessa teatterit ja tuli suoraan dvd:lle.

Kerranhan 88 minuuttia katsoo, mutta tuskin se toiste minun ruudulleni eksyy, vaikka hyllyssä nyt onkin. Loppukin meni hiukan ohi - itse aloin pohtimaan, josko siinä sittenkin olisi ollut takana jonkinlaista päälaelle kääntymistä tai The Prestigen (hah, siihen voi verrata kaikkia elokuvia) kaltaista huijausta, mutta mielikuvitukseni luultavasti kapinoi vain tylsyyttä vastaan. Harmi.

Ei 88 minuuttia mikään aivan epätoivoinen tapaus ole, mutta alle keskitason kuitenkin. Kunnon trilleitä täst edes minulle, kiitos! Saa suositella, jos tietää vinkata jonkun lupaavan tapauksen :) Alkaa olla ikävä elokuvia, jotka oikeasti huijaavat katsojaansa.

-

Pahoittelen taas vaihteeksi hirveää taukoa postauksissa, mutta yritän tsempata - jos elokuvista ei saa aikaiseksi kirjoittaa heti, se tuppaa jäämään, kun katsoo päälle lisää elokuvia. Monelle hyvälle leffalle olen ehtinyt tehdä vääryyttää viime aikoina, kun en ole kirjoittanut niistä. Nyt marraskuussa tahti saattaa edelleen olla heikohko NaNoWriMon takia, mutta yritän kuitenkin jotain raapustella senkin aikana.

Memento (2000)

Ihanan koeviikon ja yleisen saamattomuuden takia rästissä olisi ainakin viisi leffaa, josta kirjoittaa. Aloitan nyt kuitenkin tästä viimeksi katsomastani, Christopher Nolanin Mementosta, kun sen vihdoin sain hankittua itselleni.

Kun korkkasin Mementon, odotukset olivat korkealla jo The Prestigen takia. Odotin sen tapaan koukuttavaa, mielenkiintoista ja omaperäistä tarinaa, veitsellä leikattavan tiivistä tunnelmaa, suurta huijausta sekä loppuratkaisua, joka saisi haukkomaan henkeään. Olin jo lukenut muutaman (loistavan) arvostelun, ja varauduin laittamaan aivoni likoon.

Leonard (Guy Pearce) on kokenut kovia. Viimeinen asia, jonka hän pystyy muistamaan kokonaan, on hänen kuoleva vaimonsa - sen jälkeen hänen lähimuistinsa on mennyt, eivätkä asiat pysy mielessä kuin kymmenen minuuttia. Vailla poliisin avustusta Leonard on päättänyt selvittää vaimonsa murhan, mutta hänen vaivansa takia se ei ole kovin yksinkertaista. Helpottaakseen tehtäväänsä Leonard ottaa valokuvia, kirjoittaa itselleen lappusia ja on jopa tatuoinut ihoonsa tärkeitä asioita. Silti mikä tahansa niistä saattaa olla valhetta.

Enempää Mementon juonesta ei voi kertoa paljastamatta liikaa. Täytyy sanoa, että elokuvan ymmärtääkseen täytyy todellakin säätää aivonsa täysteholle ja vaivata päätään kunnolla, ja näin sunnuntai-aamulla se ei aivan onnistunut minulta. Aukkoja juoneen jäi, mutta ne selvinnevät toisella katsomiskerralla...

Se, mikä Mementossa erityisesti sekoittaa katsojaa, on juonen kulkeminen takaperin. Elokuva alkaa hyvin ratkaisevasta tapahtumasta, ja siitä sitten edetään alkua kohti. Kuinka tämän voi edes saada toimimaan? Erittäin loistavasti, sen Christopher Nolan on nyt minulle todistanut.

Memento on itsessäänkin kuin irrallisia lappusia ja kuvia, ja välillä tuntuu Leonardin tapaan, kuin kaikki aikaisemmin nähty tyhjentyisi ja elokuva alkaisi alusta. Juoni ja toteutus kulkevat käsi kädessä kohti mitä nerokkainta lopputulosta. Joka sitten on... no, ei ehkä ihan niin yllättävä, kuin ennakko-odotukseni olisivat vaatineet, mutta ihan tarpeeksi yllättävä, että se ei käväissytkään mielessä.

Guy Pearce minulle ennestään tuntemattomana näyttelijänä hoitaa roolinsa aukottoman hienosti. Melkein tuntuu, kuin hänkään ei oikeasti tietäisi, mitä käsikirjoituksessa tapahtuu, niin hyvin hän eläytyy Leonardin rooliin. Roolisuoritusten hienouden uskon paljastuvan kunnolla vasta, kun katson tämän uudestaan, niin kävi The Prestigenkin kohdalla. Kun juonen tietää jo, pystyy keskittymään aivan pieniin yksityiskohtiin, jotka on tuotu esiin ja joista koko jutun voisi ymmärtää, mutta joita ei automaattisesti huomaa.

Kuinka oikein summaisin Mementon yhteen? No, sen koko nerokkuus on lähtöisin Jonathan Nolanin käsikirjoituksen ja Christopher Nolanin ohjauksen ansiota, kaikki kunnia heille. Christopher Nolan on kovaa vauhtia matkalla yhdeksi lempiohjaajistani. Memento ei todellakaan sovi kevyeksi aivot narikkaan -viihteeksi, mutta jos kaipaa haastavaa elokuvaa, se kannattaa ehdottomasti katsoa.

Notre Damen kellonsoittaja (1982)

Nyt tuli sitten katsottua tämä vuoden 1982 versio rakastamastani tarinasta. Okei, ei olisi pitänyt - Disneyn versio on niin yli-ihana, että tämä pilasi aika paljon. Pakko kohta puhdistaa muistikuvat ja katsoa Disneyn versio uudestaan.

Sama tarina. Juonta en siksi jaksa alkaa selittämään. Olin oikeasti yllättynyt, kuinka paljon Disneyn versiossa oli noudatettu alkuperäisen elokuvan kaavaa (tai onhan tästä varmaan tehty muitakin versioita aiemminkin? En kyllä tiedä.), muutamat kohtaukset olivat ihan samanlaisia. Tietysti henkilöitä oli vähän enemmän ja eroavaisuuksiakin löytyi kohtalaisesti - tosin, kaikki sellaiset kääntyvät vain Disneyn eduksi.




Olenko tyhmä, kun vertaan alkuperäistä elokuvaa jälkeenpäin tehtyyn animaation? Mutta kun Disney on hoitanut koko jutun niin paljon paremmin. Suoraan sanottuna, Notre Damen kellonsoittaja vuosimallia -82 on hyvin lattea elokuva. Hyvin lattea.

Ihan ensimmäiseksi voisin kritisoida tapaa, jolla henkilöt ja heidän persoonansa tuodaan esiin. Esmeralda on ärsyttävä silmienräpsyttelijä, joka sokaistuu Phoebuksen komeasta univormusta ja antautuu lapsellisiin unelmiin ikuisesta rakkaudesta tähän naistennaurattajaan - täysi vastakohta Disneyn itsetietoiselle, rohkealle ja vahvalle sankarittarelle! Phoebus on kunnon pelimies, yksinkertaisesti idiootti. Quasimodo on ärsyttävä, liian uhrautuva ja kokonaisuudessaan järjettömän typerä. Anteeksi. Mutta pahimpana kaikesta - Frollo! Missä on se karismaattinen ja kaikessa kieroudessaan hurmaava, syyllisyydessä ja houkutusten tulessa palava tuomari? Ei Frollo voi olla harmaantunut, kiltinnäköinen mutta äärimmäisen ällöttävä setä. Hyi. Kaiken kruunaa (heh heh, kirjaimellisestikin) pälvikalju. Kenenkään näyttelijän tulkintaa en kehuisi tässä tapauksessa.

Mitä näistä aineksista on sitten rakentunut? Sisällöttömistä henkilöistä on tietysti syntynyt sisällötön tulkinta. Yhdessäkään kohtauksessa ei ole pienintäkään jännitettä tai vetovoimaa, en edes tiedä, miksi jaksoin katsoa elokuvan loppuun. Kaikki on vain erittäin latteaa ja mitäänsanomatonta. Tylsää. Dialogista löytyi yksi ainoa hyvä repliikki.

Ainoa, mistä pidin, ovat tarinan puitteet. Lavasteet on toteuttu hienosti ja aidon tuntuisesti, ei yhtään huomaisi, että elokuva on tehty 27 vuotta sitten.

Äh, aika turha katsottava. En suosittele.

Rakkautta&Anarkiaa: The Mermaid

The Mermaid osoittautui täydelliseksi lauantain elokuvavalinnaksi. En ole elämässäni nähnyt yhtään venäläistä elokuvaa (!), mutta tämä oli loistava aloitus siltä saralta. Toisin kuin The Dust of Time, The Mermaid oli ilahduttavan selkeä - ymmärsin täysin sekä juonen, että englanninkieliset tekstitykset.

The Mermaid kertoo ballerinaksi haluavan Alisan tarinan. Hän asuu pienessä merenrantakaupungissa äitinsä ja isoäitinsä kanssa, mutta haluaa pois - ja kun tarpeeksi paljon haluaa, kaikki onnistuu, ainakin Alisan yliluonnollisten kykyjen avulla. Perhe muuttaa Moskovaan, jonne sopeutuminen on kuitenkin yllättävän vaikeaa. Yhteensattumien Alisa törmää itsetuhoiseen Sashaan ja rakastuu.

Ihastuin tyyliin, jolla The Mermaid on kerrottu - pieniä yksityiskohtia, unia merenrannasta, hauskoja dialogeja. Jos tarinasta riisuisi kaikki nämä elementit ja huumorin, se saattaisi olla synkkä ja ehkä ahdistavakin, mutta näin toteutettuna se on kerrassaan hurmaava ja hyväntuulinen.

Tekisi kauheasti mieli spoilata varsinkin loppua... no, sanotaan nyt vaikka, että se oli minun mielestäni täydellinen. Millään muulla tavalla elokuva ei oikeastaan olisi voinutkaan loppua. Mutta ehdottomasti vaatii taitoa lopettaa elokuva siten, ja saada ihmiset poistumaan salista hymy huulillaan.

Kannattaa ehdottomasti katsoa, mikäli sellainen mahdollisuus joskus tulee (en tiedä, onko The Mermaid tulossa koskaan Suomeen muuhun levitykseen? Ei varmaan...). Amélieen aikanani petyin, mutta The Mermaid hieman samanhenkisenä elokuvana osui ja upposi.

Rakkautta&Anarkiaa: The Dust of Time

Se, mikä tässä elokuvassa erityisesti kiinnosti, oli sekavahko kuvaus R&A:n sivuilla. No, tämä valikoitui toiseksi R&A -leffoista, jotka kävimme äitini kanssa katsomassa, perjantai-illan näytöksessä oltiin. Sen jälkeen olo oli kieltämättä HYVIN, HYVIN sekava.

Juonesta (?) minulla ei ole vieläkään minkäänlaista käsitystä (tai ainakaan mitään selitettävissä olevaa). Elokuvan kulkukin oli sellaista, että kun salissa istuessani mietin, paljonkohan elokuvaa mahtoi olla jäljellä, en osannut arvioida mitään - elokuva olisi voinut jatkua ihan kuinka kauan vain tai sitten loppua heti. Vähän päälle kaksi tuntia tuntui todella pitkältä ajalta, ja The Dust of Time tuntui kattavan asiaa ainakin kolmen elokuvan verran, ehkä enemmänkin.

En osaa edes kertoa, mitä mieltä elokuvasta olen! En tiedä, pidinkö siitä vai enkö, oliko se todella tylsä vai hyvin mielenkiintoinen, haluanko nähdä sen uudestaan vai jätänkö suosiolla tähän kertaan. En tiedä, suosittelisinko sitä kenellekään, vai enkö... no, ehkä suosittelen, jos joku muukin päätyy katsomaan tämän, niin haluan todellakin kuulla lisää ajatuksia The Dust of Timesta!

Visuaalisesti The Dust of Time pitää sisällään kohtauksia laidasta laitaan. Jotkut kuvat todellakin vaikuttavat hienoudellaan, toiset kohdat voisivat olla ihan mistä tahansa elokuvasta ja menevät täysin ohi. Ajassa hypitään niin yllättäen ja koko ajan, että mukana on hyvin vaikea pysyä.

Elokuvan yksi visuaalisesti hienoimmista kohtauksista. Kuva Rakkautta ja Anarkiaa -sivuilta.

Elokuvan ensimmäiset sanat "Nothing ends. Nothing ever ends." kuvaavat hyvin koko elokuvakokemusta. Ajatuksia jäi mieleen paljon, vaikka mitään järkevää kerrottavaa ei ainakaan minulle välittynyt. Olen vieläkin ihan pihalla.

Sleepy Hollow (1999)

Tim Burrrton. Johnny Depppp. Synkkä tunnelma. Kohtalokas tarina. 1800-luku. = MINÄ KATSON.

Oikeastaan katsoin, jo viikko sitten. Olen ollut säälittävä enkä saanut mitään aikaiseksi, en minkäänlaisia elokuvaturinoita kirjoitettua pitkään aikaan. Monta leffaa olen ehtinyt jo katsoa, tosin tämän viikon aikana en vielä yhtään (koulu tappaa), mutta paikataan laiskuutta ja kirjoitetaan sitten jälkikäteen. Parhaat tekstit kirjoitetaan tietysti heti katsomisen jälkeen, mutta mutta...

No, odotuksia Sleepy Hollow'ta kohtaan minulla oli enemmän kuin tarpeeksi, muun muassa juuri yllä mainittujen seikkojen vuoksi. (Tämäkin on yksi sellaisista, jotka olen halunnut nähdä ties kuinka kauan.) Tällä kertaa en todellakaan pettynyt!

Ensiksi vähän juonentynkää. Sleepy Hollow on perinteinen kauhutarina, joka kertoo päättömän ratsumiehen riivaamasta pikkukylästä. Heppasetä murhaa ihmisiä ja päitä lentelee, ja siksi tapausta kutsutaan tutkimaan poliisipäällikkö Ichabod Crane (hahahaha mikä nimi!) (Johnny Depp). Kyläläiset uskovat koko jutun olevan täysin yliluonnollisten voimien hallussa, mutta Ichabod pyrkii sitkeästi löytämään edes jonkinlaista logiikkaa tapahtumien taustalle.

Johnny Depp steampunk-henkisine välineistöineen, uu.

Ensinnäkin, Tim Burtonin tunnelmanluontikyky ei tälläkään kertaa pettänyt. Itse asiassa, juuri tuolta tunnelmaltaan ja hengeltään ehkä Tim Burtonin paras näkemäni elokuva, koska yksinkertaisesti kaikki oli juuri sellaista kuin halusinkin. Pikkukylä, aavemaisuus, kunnon perinteinen kauhu"hahmo" eikä mitään ihmisiin tunkeutuvia demoneja (ne pelottavat jo liikaa, hui hui), yö, tumma maisema... Ah. Minun estetiikkaani viehätti ja kovasti. Voisin katsoa uudestaan pelkästään visuaalisista syistä.

Tarinanahan juuri nimenomaan Päätön Ratsumies on - no, hieman naivi - mutta näihin puitteihin se todellakin sopii. Pari vähäsen ylivedettyä kohtausta on eksynyt mukaan soppaan, esimerkiksi verta valuva puu ja noitaeukko luolassaan, sekä tietysti Deppin ja Christina Riccin hahmojen välinen teennäinen rakkaustarina. Inhoan tuollaisia, väkisin mukaan tungettuja, pakkosaadajotaindramatiikkaa -parituksia. Hyh. Olisi ollut paljon parempi jättää se pois, ja vain ystävystyttää Deppin ja Riccin hahmot, kun kerta heidän välissään ei todellakaan mitään kipinöitä sinkoillut.

Yhdestä asiasta ihastuin täysin: nimittäin juuri Johnny Deppistä! Ainahan Depp on mielestäni ollut loistava näyttelijä, mutta kerrankin näin häneltä sellaisen roolin, jossa ei ollut pientäkään merkkiä Jack Sparrowsta. Tuntuu nimittäin, että kaikki Pirates-leffojen jälkeen tehdyt Depp-leffat sisältävät varmaan Deppiltä vahingossa ja luonnostaan tulevia Jack Sparrow -äänenpainoja, -eleitä, -vitsejä (no se nyt ei ole Deppin vika mitä käsikirjoituksessa on), -ilmeitä... Luulin sen vain olevan Johnny Deppin tyyli näytellä, mutta näköjään oikeasti olikin aika ennen Jack Sparrowta. (Olen toki nähnyt muitakin Deppin ennen Pirateksia tehtyjä leffoja, mutta en ole aiemmin kiinnittänyt asiaan tällä tavalla huomiota.) Aivan loistava rooli siis, sopii Johnny Deppille täydellisesti!

Hieno elokuva, visuaalisesti kaunis ja hyvin toteutettu. Kannattaa katsoa, itsekin taidan vilkaista vielä uudemman kerran.

Vaikka muuten Christina Ricci ei oikein vakuuttanutkaan, hänen pukunsa ihan elokuvan lopussa on MAHTAVA! Ehkä haluaisinkin Vanhojen tanssi -pukuni raidallisena...?

Beetlejuice (1988)

"Ah, well... I attended Julliard... I'm a graduate of the Harvard Business School. I travel quite extensively. I lived through the Black Plague and had a pretty good time during that. I've seen "The Exorcist" about 167 times, and it keeps getting funnier every single time I see it! Not to mention the fact that you're talking to a dead guy! Now what do you think?! You think I'm "qualified"? "

Kutsukaa Beetlejuice, kun tahdotte varmasti pätevän freelancer bio-manaajan! Itse hoin nimeä Beetlejuice koko illan tämän katsottuani, mutta ikävä kyllä raitapuvussa pomppivaa madonsyömää Michael Keatonia ei ilmestynyt luokseni. Sääli tosiaan.

Beetlejuice on Tim Burtonin nyt jo klassikoksikin kutsuttu elokuva tosiaan vuodelta -88, ja ainakin minulla oli lievät siihen kohdistuvat epäilykset. Miten kukaan voisi mitenkään (edes Tim Burton!) saada toimimaan kauhukomediaa, siis kau-hu-ko-me-di-aa, idiooteilla kummituksilla ja muutenkin seinähullulla tarinalla, ja kun ottaa vielä huomioon 1988 vuoden erikoistehosteet niin huh huh... Juuri nuo erikoistehosteet, etenkin ne. Erään tietyn lohikäärmeen jättämät traumat ovat yhä tuoreessa muistissa, ja se elokuva oli sentään tehty 2000-luvulla, hyvänen aika!

Beetlejuicen idea lyhykäisyydessään: Idyllinen pariskunta elää idyllisessä talossa, idyllinen elämä kukoistaa ja lomakin on juuri alkanut. Erään sillalta ulos ajoon päättyneen kauppareissun jälkeen he huomaavatkin yhtäkkiä, etteivät taidakaan enää olla elossa. Hups. Heidän taloonsakin muuttaa hienostunut New Yorkista tullut perhe, eikä heidän häätämisensä käykään tuosta vain, kummittelu kun ei olekaan niin helppoa, kuin olisi uskonut. Viimeisenä oljenkortenaan pariskunta päättää turvautua Beetlejuicen apuun.

Eikö kuulostakin idiootilta? Todellakin, sitä se on! Toteutus on mitä mahtavin, ylilyönneillä suorastaan mässäillään ja erikoistehosteetkin tietävät paikkansa suht mallikkaasti. Tim Burtonilta näköjään mikä vain on mahdollista, nyt elän vahvasti siinä uskossa. Kuolemastahan repii vaikka minkälaista huumoria.

Michael Keaton on aivan uskomaton roolissaan Beetlejuicena, kajahtaneena kummituksena hän näyttää olevan vielä enemmän kotonaan kuin Pokerface-Batmanina. Jos ette muuten vielä vakuuttuneet, kannattaa elokuva katsoa jo pelkästään tämän roolisuorituksen takia!

Beetlejuice on todellakin... hulvaton! (Ikinä tuollaista sanakaan käytä, nyt se sopii täydellisesti!)

Fucking Åmål (1998)

Yllätyin kun huomasin, että Fucking Åmål onkin tehty 90-luvun lopussa eikä alussa, se olikin siis paljon "uudempi" kuin luulin (11 vuotta vanha vasta, ohhoh!). No, eipä haittaa.

Fucking Åmål kertoo pikkukaupungin nuorisosta, joka pyörii omissa pikku piireissään tympääntyneenä pieneen paikkaan ja muutenkin vähän koko elämään. Omaa identiteettiään yritetään etsiä, mieluiten tosin hakeudutaan samaan muottiin toisten kanssa. Nuorison keskuudessa vallitsee selvä hierarkia, jonka ääripäitä molemmat päähenkilöt ovat: suosittu ja kaunis, bileissä juokseva (mutta samalla hyvin naiivi ja lapsellinen) Elin (Alexandra Dahlström) ja syrjitty, koulukiusattu ja hiljainen Agnes (Rebecka Liljeberg), jolla ei kavereita juurikaan ole. Tytöt rakastuvat toisiinsa, mutta ympäristölle eikä joskus omalle itsellensäkään asia ole niin yksinkertainen.

Täytyy kyllä sanoa, että Fucking Åmål on erittäin yhdeksänkymmentälukua! Henkilöiden vaatteet, puhetapa (tekstitykset "teinikielellä", hahhah ;D) ja koko elokuvan ilme muutenkin. Nuoristahan Fucking Åmål kertoo, mutta joissakin kohdissa juuri tämä "nuoruus" on liiankin alleviivattu (teinisekoilut ja -angstit yms.) niin, etteivät kaikki kohtaukset tunnu kovin uskottavasti tehdyiltä. Hieman ylidramatisointia löytyy paljon.

Toisaalta Fucking Åmål on hyvinkin uskottava pikkukaupungin ahdistavan ympäristön kuvauksessa ja sopeutumattomuudesta siihen. Vaikka Elin ja Agnes ovat kliseinen nörtti+suosittu -pari, lähtökohdat ja haparoivan suhteen alku eivät kuitenkaan ole lähellekään sitä, mitä samankaltaisen parituksen omaavissa leffoissa yleensä. Henkilöihinkin elokuva pääsee mielestäni hyvin sisälle pienten yksistyiskohtien kautta ja esimerkiksi Elinin pitkät, lapselliset selitykset ja puheryöpyt ovat hauskaa kuunneltavaa.

Fucking Åmål on kokonaisuudessaan hyvä elokuva, ei ehkä mikään viiteen tähteen yltävä, mutta pidin siitä kuitenkin. Voisi joskus uudestaankin katsoa.

Public Enemies (2009)

Kova poika John Dillinger (Johnny Depp).

Kuulin parilta ystävältäni, että Public Enemies oli aika huono, mutta pakkohan se oli silti käydä katsomassa. Elokuvateatteriin olikin eksynyt torstai-iltapäivällä oikein suuryleisö, minun ja kaverini lisäksi kaksi muuta. Istuttiin siis parhailla mahdollisilla paikoilla, ylärivissä keskellä. Jee.

Public Enemies vaikuttaa lupaavammalta, kuin se oikeasti on: Johnny Depp (jonka hahmoa muuten kutsuttiin Johnnyksi, joka esitteli itsensä kerran feikkinimellä Jack, hah), Christian Bale (The Prestigen ansiosta arvostukseni nousi rankasti), pankkirosvo-teema. Kahden ja puolen tunnin pituus ehtii kuitenkin uuvuttaa niin rankasti, että loppufiilikset elokuvasta olivat aika valjut.

Public Enemies kertoo kammotun pankkirosvon John Dillingerin elämän, mutta varsin epäjohdonmukaisesti. Juoni tuntuu koostuvan irrallisista sirpaleista eikä etenevästä elämästä. Alkupuoli matelee, keskikohdassa on nukuttavan pitkä toimintakohtaus ja loppupuoli matelee. Henkilöhahmot jäävät hyvin pinnalliseksi, juuri kenestäkään ei saa otetta. Johnny Deppin olemus kannattelee elokuvaa hetken, mutta paljoa sekään ei silti pelasta. Tylsyyteen sorrutaan varsin monessa kohtaa. Traileri on huomattavasti kiinnostavampi kuin itse elokuva.

Elokuvasta löytyy muutama hauska kohtaus ja aivan loppuminuutit ovat onnistuneet, mutta muuten varsin keskinkertainen elokuva. En välttämättä katsoisi uudestaan.

Johnny Deppiltä ja Christian Balelta olisi oikeasti odottanut enemmän. Johnny Depp muistuttaa liikaa Jack Sparrow'ta sekä vitseiltään että liikkeiltään ollakseen uskottava John Dillinger, ja Christian Bale voisi ihan yhtä hyvin olla kuka tahansa muu keskiverto-miesnäyttelijä.

Kaiken kaikkiaan elokuvan rakenne vaikuttaa siltä, että se olisi tehty kiireessä ja jäänyt hieman kesken. Hiontaa olisi mielestäni tarvittu vielä, mutta ehkä toiminta-ihmiset sitten tykkäävät tästä.

Viikonlopun leffaputki

Tuntuu vähän siltä, että olen elänyt koko viikonlopun popcornin, halppis-cokiksen ja suklaan voimalla. Monta elokuvaa on tullut katsottua, ja listaan ne tähän nyt minimuotoisesti.


The Illusionist - Silmänkääntäjä. Yksi lempielokuvistani. Toiseen kertaan katsoin, mutta silti se piti hyvin otteessaan ja tietynlainen vähäeleisyys luo uskomattoman tunnelman. Kuvassa ihana Edward Norton.

The Prestige, ylläri. Oli pakko katsoa se kolmannen kerran ja sivistää sitä osaa perheestäni, joka ei ollut sitä vielä nähnyt.

Kaunotar ja hirviö -piirretty. Sinällään ei niin erikoinen, mutta olen vakuuttunut, että Lumiere-kynttilänjalka ja Könni-kello ovat täydellinen pari! (enkä-ikinä-tee-mitään-omia-ihannepareja-elokuvissa-tai-kirjoissa, en)

Veren vangit. Suurin rakkauteni. Enkä voi mitenkään kuvailla, kuinka suuren vaikutuksen tämä elokuva minuun tekee jokaisella katsomiskerralla, myös näin kymmenennellä.

-

Mitään suurempia arvosteluja en näistä kirjoita, kaikki kun on ennenkin nähtyjä, mutta pitäisi väkertää Public Enemies -elokuvasta jonkinnäköistä tekstiä. Sen olin katsomassa elokuvissa viime torstaina. Minua odottaisi myös kasa kirjastosta lainattuja dvd:itä, joten ehkä katson tänäänkin vielä jonkun... Harmi vain, että Porin kirjaston elokuvavalikoimat alkavat vaikuttaa aika suppeilta, ihan kuin olisin katsonut jo kaikki hyvät.

(Ja anteeksi postauksen sekavat tekstinrivitykset, rivivälit sun muut, Blogger ilmiselvästi vihaa minua.)

The Prestige (2006)

"Are you watching closely?"

Tällä kysymyksellä alkaa Christopher Nolanin upea The Prestige - elokuva, josta en aiemmin ollut edes kuullut mitään. Tiesin Nolanilta vain Batmanit, mutta lukiessani vanhasta Episodista Nolanin haastattelua, bongasin The Prestigen. Juoni kuulosti erittäin kiinnostavalta, samoin pääosien esittäjät. Ja kun elokuva vielä rinnastettiin Silmänkääntäjään, yhteen lempielokuvistani, en voinut olla marssimatta Anttilaan ja ostamatta sitä omakseni.

Enkä pettynyt.

The Prestigen keskiössä ovat Alfred Borden (Christian Bale) ja Robert Angier (Hugh Jackman), kaksi lupaavaa nuorta taikuria. Kohtalokkaan tapahtuman seurauksena heidän ystävyytensä muuttuu peliksi, jossa elämä on pian panoksista pienin. Tavoitteena on luoda jotain unohtumatonta ja ainutlaatuista, eikä lopulta ole enää väliä, mitä sen saavuttamiseksi tarvitsee tehdä. Kumpikin varjelee salaisuuksia, joiden tähden ollaan valmiita kuolemaan ja tappamaan.

Petos ja paljastukset seuraavat toinen toisiaan. Aina, kun luulee saaneensa otteen punaisesta langasta, koko asetelma muuttuukin täysin - elokuva on silkkaa neroutta, ei voi muuta sanoa. Täydellinen käsikirjoitus ja huimaava tunnelma varmistavat sen, ettei loppuratkaisun tultua ilmi voi pudota jaloilleen. Kuinka huijatuksi sitä voikaan itsensä tuntea!

Ohjaus on lähes hypnoottinen. Ensimmäisellä kerralla The Prestige antaa todellakin katsojan sivuuttaa ne asiat, mitkä toisella kerralla katsottuna enteilevät selkeästi loppuratkaisusta. (Oli pakko katsoa saman tien toisenkin kerran, halusin rikastuttaa itseäni lisää.)

Christian Bale ja Hugh Jackman näyttelevät kumpikin vaativan roolin, joten täydet suosionosoitukset heille. Sivuosanesittäjiinkin on panostettu, sillä elokuvassa nähdään mm. Batmaneistäkin tuttu Michael Caine, lumoavan kaunis Scarlett Johansson (aivan ihanissa asuissa) ja David Bowie. Kaikki hoitavat hommansa kunnialla, sillä tällaisessa elokuvassa eleet ja ilmeet merkitsevät kaikkea, sillä näin jälkiviisaana (eli siis toisen kerran nähneenä) voisin sanoa, että jo nekin paljastavat hyvin paljon, kun osaa katsoa. Tarkasti.

Vaikka kuinka yritän miettiä, en keksi mitään, missä The Prestige olisi epäonnistunut, tai edes ollut onnistumatta täydellisesti. Tarina, viisi tähteä. Käsikirjoitus, viisi tähteä. Näyttelijät, viisi tähteä. Ohjaus, viisi tähteä. Ulkoasu (lavastus, puvustus), viisi tähteä. Pidin myös tyylistä, jolla tarinaa kuljetettiin, sillä käytännössä päällekkäin nähtiin tapahtumia ainakin neljästä eri vaiheesta. Tämä ei ihme kyllä sekoittanut lainkaan, toi vain oman rikkautensa elokuvalle. Joku muu ohjaaja olisi voinut menettää hallinnan jo viimeistään puolessa välissä, mutta Nolan pitää langat käsissään aivan viimeiseen kuvaan asti.

Ainoa, mikä jäi harmittamaan, on se, etten kirjoittanut tätä tekstiä jo ennen toista katsomiskertaa. Ensimmäisen kerran jälkeen olin aivan lumoutunut The Prestigen hienoudesta, ja olisin varmaan osannut kirjoittaa siitä kolmen postauksen verran tekstiä ja analysoida kunnolla. Joten vinkiksi: KATSOKAA, ehdottomasti, mutta älkää katsoko heti perään toiseen kertaan! Tosin, selvää on, että The Prestige kuitenkin kannattaa katsoa toiseen kertaan - sen vaativuus alkaa paljastua vähitellen.

Täydellinen elokuva.

"Now you're looking for the secret. But you won’t find it because of course, you're not really looking. You don't really want to work it out. You want to be fooled."

Princess of Thieves (2001)

Keira Knightley ja Stephen Moyer

Tämä oli tällainen "otanpa nyt jonkun"-leffalainaus kirjastosta, mutta yllättävän hyväksi osoittui. Ruman kansikuvan perusteella odotin jotain Merlinin tyyppistä, mutta Princess of Thieves olikin mukava piristys viime aikojen surkeusleffoihin, joita olen tässä katsellut. (Niin, ja se kansihan kertookin kaiken... Ei kun oikeasti, jos en tiedä, minkä leffan ottaisin, on kannella painava osuus valintaani!)

Princess of Thieves kertoo siis Robin Hoodin (Stuart Wilson) tyttärestä Gwynistä (Keira Knightley), jolle tulee se perinteinen mävointehdämitämähaluun -vaihe, jonka innoittamana hän päättää lähteä isukin perään auttelemaan bisneksissä. Englannin kuningas on kuollut, ja valtataistelu jyllää tyranni Johnin (Jonathan Hyde) yrittäessä viedä kruunun itselleen kuninkaan pojalta Philipiltä. Robin vangitaan, ja yhtäkkiä kaikki vastuu onkin Gwynin harteilla.

Tarinaltaan elokuva on ihan perus, mutta tällaisena perinteisenä seikkailuelokuvana paljon parempi kuin esimerkiksi Kevin Costnerin tähdittämä Robin Hood. Okei, ehkä 10 vuoden ikäero saattaa ajaa asiansa, mutta toisaalta Princess of Thieves vain kulkee paremmin eteenpäin. Sitä paitsi, on kivaa vaihtelua perinteiseen Robin Hoodiin, että välillä pääosassa onkin joku muu kuin itse Robin of Locksley.

Kaikki on mielestäni aika lailla tasapainossa: seikkailu, juoni, henkilöhahmot, kuvaus, toimintakohtaukset. Oikein miellyttävää, tasaista katseltavaa. Princess of Thieves ei toki herättänyt minussa mitään syvempiä ajatuksia, mutta ei sen ollut tarkoituskaan. Se on sellainen elokuva, jonka varmaan olisin 3-4 vuotta sitten nostanut parhaiden elokuvien listalleni (kun katsoin vielä pelkästään romanttisia komedioita ja iki-ihanaa teinifantasiaa).

Keira Knightley toimii aina (olen nähnyt häneltä vain yhden huonon elokuvan), eli hän ei petä tässäkään. Pojaksi itsensä naamioiva ja hullunrohkea sankarityttö sopii hänen roolikseen täydellisesti. Pidin myös paljon Philipin näyttelijästä, sympaattisesta Stephen Moyerista. Olin oikeastaan ihan varma, että olin nähnyt hänet jossain elokuvassa aiemminkin, mutta en kai ole. Kiinnostavaa olisi kyllä nähdä, miten hän muissa elokuvissa onnistuu. Nottinghamin sheriffin näyttelijä Malcolm McDowell (jolla muuten on imdb.comissa harvinaisen vakuuttava lista elokuvia! Kellopeliappelsiinin tiesin ainoastaan) ei todellakaan päihitä Alan Rickmania, mutta kuka päihittäisikään... Hänen roolisuorituksensa oli muutenkin aivan liian laimea sheriffille, joka vaikutti nyt lähinnä Johnin sätkynukelta.

Eipä kai mitään sen syvällisempää tästä elokuvasta. Kuvia voisin opetella liittämään postauksiini, joten testataan... Saisi blogikin vähän väriä. Nyt lähden katsomaan Unelmien sielunmessun loppuun, siitä siis seuraavaksi tekstiä tiedossa.

Underworld - Evoluutio (2006)

Jos ensimmäinen Underworld oli mielestäni huono, niin tämän kakkososan nähtyäni voisin melkein sanoa ensimmäistä osaa hyväksi. Oikeasti, tähän verrattuna... En tiedä, uskallanko edes katsoa kolmososaa (eli siis haluanko tuhlata rahojani sen vuokraamiseen).

Tästä melkein saisi koko huiman blogihistoriani lyhimmän postauksen. Underworld - Evoluutio oli nimittäin muuten aivan samanlainen kuin ensimmäinen (taistelut, ihmissudet, henkilöt yms.), paitsi että juoni oli vielä surkeampi ja hämärämpi. Juoneen ei näköjään todellakaan ole jaksettu Underworldeissa panostaa edes pikkuisen.

Alusta, eli ns. prologista, joka sijoittui menneisyyteen, tykkäsin kuitenkin tosi paljon, ja jo ajattelin, että koko elokuvakin voisi olla hyvä. Joten ehkä pitäisi kuitenkin katsoa se kolmososa, sillä käsittääkseni se ei sijoitu nykyaikaan niin kuin nämä kaksi ensimmäistä.


Pituudeltaan kaksi tuntia on sellainen hyvä elokuvan perusmitta, mutta tässä aloin haukottelemaan jo alle puolessa välissä. Ilman juonta elokuva vain ei kulje.

...ja huima esittely tästä tulikin, olen tosi ylpeä itsestäni. No, kun ei saa irti elokuvastakaan mitään, ei siitä voi kirjoittaakaan. Seuraavaksi minullekin jotain laadukkaampaa katsottavaa!

Must see

Päätinpä nyt tehdä vähän erilaisen postauksen vaihteluna wnb -elokuva-arvosteluihini. Eli listata elokuvat, jotka ovat tällä hetkellä Must See SOON -listallani! Sisältää sekä aiemmin tehtyjä, että tulossa olevia elokuvia. Listattu järjestyksessä random. (Ja opettelen samalla linkitystä Bloggerissa, minä tietokonevelho... ;D)

Dorian Gray (2009)
Olen nähnyt Dorian Grayn muotokuvasta vuonna 2006 (?) tehdyn version, joka aivan surkea. Tarina on kuitenkin sen verran kiinnostava, että odotan todellakin tätä elokuvaa! Trailerin perusteella vaikutti mainiolta. Näyttelijäkaartikin kuulostaa lupaavalta: Ben Barnes, Colin Firth, Rachel Hurd-Wood... Porin Finnkinon on parasta ottaa tämä ohjelmistoonsa (kiva asua sellaisessa kaupungissa, joka skippaa kaikki parhaat elokuvat)!

Sherlock Holmes (2009)
Tämäkin sitten Poriin, kiitos. Yksinkertaisesti: vaikuttaa upealta.

Public Enemies (2009)
Johnny Depp ja lainsuojattomia! Vaikka kuulinkin jo, että tämä oli huono, pakko se on silti nähdä. Elokuvateatteriin pitäisi siis raahautua (ihan kuin se olisi jotain epämiellyttävää...).

Ystävät hämärän jälkeen (2008)
Elokuva kiinnosti jo silloin, kun se pyöri teattereissa, mutta en sitten mennyt katsomaan. Ihan hyvä, koska tällä hetkellä luen kirjaa (mahtava! Suosittelen!), ja kivempihan on aina katsoa elokuva vasta kirjan jälkeen. Joten, heti kun saan kirjan luettua loppuun...

Alice in Wonderland (2010)
No, Tim Burtonia, Johnny Depp ja ihana tarina. Muita tarvittavia selityksiä?

Prinsessa ja sammakko (2010)
Jee, Disneyä!

The Imaginarium of Doctor Parnassus (2009?)
"Traileri" on outo, mutta parempaakaan en löytänyt. Mutta, ehdoton MUST SEE -elokuva, onhan se Heath Ledgerin viimeinen roolityö. Ilmestyykö se oikeasti muka jo tänä vuonna?

The Hobbit (2011)
Ehkä vähän kaukaista odottaa, mutta odotanpa kuitenkin. Ainakin traileria nyt aluksi. ;D

9 (2009)
Tim Burtonin ihanan synkkää animaatiota, joten katsottavaksi menee.

Coraline ja toinen todellisuus (2009)
Olisin niiiiin halunnut nähdä tämän 3D:nä elokuvateatterissa, mutta ei sitten. Pakko kyllä nähdä.


Aloinkin fiilistellä melkein pelkästään tulevia elokuvia, mutta hyvä niin. Nyt on ainakin päivitetyt tiedot siitä, mitä on tulossa. En malta odottaa tulevia ihanuuksia!

Underworld - Varjojen valtakunta (2003)

Ja heti perään vähän lisää muka-vampyyri -elokuvaa. Tässä siis toinen tapaus, jolta odotin paljon enemmän kuin mitä se loppujen lopuksi olikaan. Eläimellistä menoa tämäkin, tosin toimintaräiskeellä maustettuna.

Varjojen valtakunnan juonikin kieltämättä kuullosti epäilyttävästi silti, mitä se olikin: ihmissudet ja vampyyrit ovat taistelleet vuosisatoja. Yhtäkkiä tavallinen vampyyrisotilas Selena saa selville, että ihmissusilla on kummallisia suunnitelmia ihmislääkäri Michaelin varalle, ja päättää estää näiden päämäärät. Sekaan vielä vähän valtataistelua, synkkiä menneisyyksiä ja kaappiluurankoja. Ja tietysti, paljon toimintaa... (ja vampyyrienhan EI missään nimessä kuulu ampua pyssyllä!)

Oikeastaan vampyyreina en halua edes ajatella Selenaa ja kumppaneita, muuten en voi muuta kuin dissata. Okei, klaani mikä klaani. Ihmissudet menevät vielä ihmishahmossaan, mutta kun ne muuttuvat muskelikoiriksi, nekin alkavat olla iso EI kiitos. Joten, hmm, kun unohdetaan rotukysymykset ja tylsät taistelukohtaukset, mitä tästä elokuvasta jää jäljelle? Juoni, jos sellainen siis olisi.

Kaksi tuntia tuntuu hieman puuduttavalta, varsinkin, kun käteen ei elokuvan lopuksi jää mitään. En oikeastaan enää edes muista, ketkä kuolivat, ja miten elokuva yleensäkään loppui. Se kertonee jo aika paljon. Jotain selkeyttä ja jonkinlainen juonentynkä olisi siis todellakin kaivattu. Pakko varmaan katsoa Underworldin seuraavatkin osat ihan tutkimuksena, onko asiassa kehitytty. :P

Rakkaustarina Selenan ja Michaelin välillä oli jo niin ennalta-arvattava ja valitettavan kliseinen, ettei edes harmita, jos spoilaan jotakuta. Tuli väkisinkin mieleen Blood and Chocolate, enkä nyt tiedä, kuinka positiivisessa mielessä (eli kyseessä on huono ihmissusi-elokuva).

Visuaalisesti mieleen jäi ensimmäisenä Kate Beckinsalen ihana polkkatukka (haluaa! Ehkä leikkaan sellaisen seuraavaksi!) ja ainainen yö, mikä sinänsä on ihan positiivista. Vampyyrien kartano oli suhteellisen tyylikäs, samoin paikka, jossa lopputaistelu käytiin (en kyllä muista, missä se oli, juoni todellakin jäi erittäin epäselväksi!). Kokonaisuutena mielestäni ihan ok, kerran katsottava, jos sattuu tykkäämään fantasiahahmojen toimintaräiskinnästä. Kelloa kyllä tuli seurattua, että kuinka kauan vielä jäljellä...

Älkääkä käsittäkö väärin, tämä ei todellakaan ollut parempi elokuva kuin Dracula. Tästä minulla vain ei ollut ihan niin vahvoja ennakko-odotuksia.

Bram Stokerin Dracula (1992)

Jo heti näin aluksi, olen erittäin pettynyt. Tai sitten vain yksinkertaisesti en voi ajatella vampyyrejä minkään muunlaisina kuin Anne Ricen kirjoissa ja Veren vangit -elokuvassa, ja siinä se. Dracula ainakin jäi niin paljon kuvittelemani tason alle, että huh huh.

Dracula olisi saattanut olla hyväkin elokuva synkkine maisemineen ja tunnelmineen, Gary Oldmaneineen, hienoine puvustuksineen unohtamatta tietenkään vampyyrejä tai kuolematonta rakkautta. Tunnelmallisia ja erinomaisiakin kohtauksia löytyy muutama, mutta siihen se sitten jääkin. Jo pelkästään Draculan oudot muodonmuutokset sudennäköiseksi lepakoksi jne. (vampyyrit ovat elegantteja, eivät mitään eläimiä!!) kuitenkin latistavat paikoitellen ihan hyvätkin yritykset luoda tunnelmaa. Vertakin oli muutamassa kohtaa lisäilty hieman liikaa - vampyyreihin liittyy veri, totta kai, mutta ei sen mielestäni kuulu tihkua seinistä tai loiskua lattioille putouksina...? Dramatiikkaako? Ei, vaan mauttomuutta.

Juonta en edes osaa selittää (enkä kirjaa tietenkään ole jaksanut lukea), paikoitellen sekin jäi vähän epäselväksi. Luin äsken jonkun arvostelun, jossa heti ensimmäisenä mainostettiin, että "vain rakkaus voi hänet vapauttaa" tai jotain, mutta vaikka tämän tietäisi etukäteenkin, ei se kuitenkaan aivan helposti elokuvasta aukea.

Draculan ansioiksi voin kuitenkin vilpittömästi ylistää puvustuksen ja lavastuksen. Etenkin lavastuksen. Ah: kauniita hautausmaita, Draculan linna, kaunis kartano, pensaslabyrintti - ja totta kai, koko ajan yö! Pimeässä ja hämärässä melkein kaikki näyttää kauniimmalta. Puvuista varsinkin Winona Ryderin puvut olivat upeita.

Näyttelijät toimivat oikein hyvin. Gary Oldman näyttää lähes vampyyrilta (niin, lähes, mutta se nyt on jo positiivista ottaen huomioon, etten pidä Draculaa juuri minkäänlaisena vampyyrina) Draculan nuoremmassa versiossa, vanhempi versio, puhumattakaan hirviöversioista, on naurettava. Winona Ryder näyttelee Minaa moitteettomasti, vaikkakin itse hahmo on välillä ärsyttävän aivoton. Van Helsing on aika turha hahmo, mutta Anthony Hopkins onnistuu roolissaan, tosin jäämättä nyt erikoisesti mieleen.

Draculan genreä en todellakaan osaa määrittää. Kauhuksi en itse sitä sanoisi, sillä vampyyrit ja veri eivät pelota, mutta en kyllä välttämättä miksikään muuksikaan. Äh, ärsyttää. Odotin todellakin paljon enemmän. Ehkä pitää katsoa joskus uudestaan kun tietää, että mitään super-mahtavaa elämystä on turha odottaa, mutta enpä tiedä...

Aidosti outoa (2006)

Ei olekaan tullut katsottua pariin viikkoon yhtäkään elokuvaa, mikä johtuu parista (viimeisestä) hirveästi työpäivästä, Powerpark-reissusta ja viikon leiristä. Nyt kuitenkin olen jälleen kotona ja ruudun ääressä. Ostin eilen pari vampyyri-elokuvaakin ja kävin kirjastossa lainaamassa kolme leffaa, joten katsottavaa riittää.

Pakko kuitenkin aloittaa tällä komedialla, joka tuli eilen katsottua. Olen nähnyt tämän joskus aiemminkin, mutta kirjoitanpa kuitenkin jonkinlaisen selostuksen, sillä Aidosti outoa on komedia-genressä, aidosti outoa kyllä, hyvä elokuva.

Elokuva kertoo kaavamaisesti elävästä miehestä, Harold Crickistä (Will Ferrel), joka eräänä päivänä alkaa kuulla päänsä sisällä naisen äänen. Ääni kertoo Haroldin elämää kaikkitietävänä kertojana, ja kuuluu kirjailija Karen Eiffelille (Emma Thompson). Harold on hänen uuden kirjansa päähenkilö, mutta sattuukin vain olemaan oikeasti olemassa. Hieman ikävämmäksi jutun muuttaa se, että Karen on päättänyt lopettaa tarinan Haroldin kuolemaan.

Juoni saattaa kuulostaa oudolta, ja sitä se onkin, mutta minua ei ainakaan häirinnyt. Tulos on huomattavasti mielenkiintoisempi kuin ns. normaaleissa komedioissa. Tämän elokuvan oikeasti jaksaa katsoa kiinnostuneena loppuun asti, enkä edes muistanut ennestään, miten se loppuikaan.

Näyttelijät ovat aika keskitasoa, kukaan ei erityisemmin loista, muttei myöskään pomppaa esiin surkeudellaankaan. Hahmona paras oli ehdottomasti Karen Eiffel, jonka pohdinnat siitä, mikä olisi paras tapa tappaa Harold Crick, olivat loistavia.

En näköjään osaa kirjoittaa vieläkään komedioista mitään tämän pidempää, mutta yhteenvetona Aidosti outoa oli mielestäni kyllä tämän toisenkin katsomiskerran arvoinen.

Harry Potter ja puoliverinen prinssi (2009)

Kaikki Potter-kirjat miljoonaan kertaan lukeneena olin tietysti jo valmiiksi dissannut puoliverisen prinssin useaan otteeseen, ja olinkin jo henkisesti varautunut surkeista surkeimpaan farssiin - kaikki Potter-leffat ovat olleet suoraan sanottuna surkeita. Elokuvina, siis. Ehkä niissä on joitain hyviä näyttelijöitä (Alan Rickman ♥) ja ainakin Merlinin voittavia erikoistehosteita, mutta siinä kaikki. Sisältöä elokuville ei ole saatu juurikaan.

Mutta! En aio dissata puoliveristä prinssiä enää sen nähtyäni (ainakaan enempää kuin on aivan välttämätöntä). Kyseessä on minun mielestäni nimittäin Potter-sarjan paras elokuva, vaikka odotin huonointa. Tosin prinssi luikertelee Potter-arvoasteikkoni korkeimpia sijoja kohti osittain vilunkipelillä, nimittäin kyse saattaa olla aika paljon siitä, että siitä on KAUAN kun viimeksi luin kirjan. Eli, en todellakaan muista kovinkaan hyvin kaikkia yksityiskohtia.

Potterin juonta en taida edes vaivautua selittämään (kukaanhan ei tiedä, mitä siinä tapahtuu). Sen sijaan voisin mennä suoraan yksityiskohtiin.

Ensin siitä tarinasta ja kokonaisuudesta. Okei, mielestäni elokuvan olisi kuulunut keskittyä enemmän Voldemortin nuoruuden pönkimiseen, eli erityisesti Dumbledoren ja Harryn keskusteluihin. Voisin sanoa, että niille, jotka eivät ole lukeneet kirjaa, elokuva on varmaan aika hepreaa: hirnyrkit? Puoliverinen prinssi? Miksi? Mitä? Kuka? Missä?

Vaikka sanotaan, että Potter 6 on synkempi kuin aiemmat Potter-leffat, minun mielestäni se oli kuitenkin yksi kepeimmistä, juuri näiden ihanien teinisuhdesotkujen takia. Nimittäin juuri suhdesotkut ja kolmiodraamat nousivat elokuvan pääteemoiksi, ja olen melkein kahden vaiheilla, oliko se hyvä vai huono juttu. Ehkä Pottereiden pinnallisille ja ylidramatisoiduille elokuvaversioille teki hyvää mennä välillä metsään oikein kunnolla, ottaa mukaan kaikki ainekset kunnon saippuaoopperaan ja maustaa koko keitos huumorilla. Nauroin enemmän, kuin pitkään aikaan elokuvaa katsoessani. Ei kovinkaan sitä luvattua synkkää fantasiaa, mutta parempi niin - sitä ei olisi osattu tehdä kunnolla.

Sen vielä jotenkin sietää, ettei niitä kaikkia omia lempikohtia ole elokuvassa, sillä sen sentään ymmärtää. Ei kahteen ja puoleen tuntiin millään voi saada mahtumaan kaikkea (missä olivat Bill ja Fleur?! Aika olennainen osa minun mielestäni seiskaosaa ajatellen...). Annetaan kuitenkin anteeksi tämä. Mutta kohtauksien lisääminen - siis sellaisten, joita ei ollut kirjassa - on anteeksiantamatonta. Sellaisia löytyi ja aika runsaasti, ja olivat vielä varsin turhia. Juoni ei auennut niiden kautta yhtään enempää, pikemminkin vain sekoittui. Loppuunkin olisi myös voitu keskittyä huomattavasti paremmin.

Kokonaisuutena Potter 6 oli paljon selkeämpi kuin viitososa. Näyttelijöissäkin oli onnistuttu - Kuhnusarvio (Jim Broadbent) oli täydellinen! Toiseksi paras opettaja-tulkinta koko Potter-sarjassa, Alan Rickman luonnollisesti ykkösenä. (Rickman muuten olisi voinut olla vähän useammissa kohtauksissa ja enemmän esillä...) Positiivisena yllätyksenä aiemmin vihaamani Tom Felton osoitti jopa osaavansa näytellä ja sopivansa Dracon rooliin. Myös pojat, jotka näyttelivät lyhykäisesti Voldemortin nuorempia versioita, olivat mielestäni juuri oikeanlaisia. Siksi muistoja olisi voinut olla enemmän ja pitempinä pätkinä.

Olen suhteellisen tyytyväinen puoliveriseen prinssiin jopa ihan elokuvana. Keskivertoa, sanoisin, eli huomattavasti muita Pottereita korkeampaa tavaraa. Alkoi tekemään mieli lukea kirjakin uudestaan, mitä en kuitenkaan aio tehdä, etten alkaisi spekuloida elokuvaa liikaa. Ainakaan vielä.

Tummien perhosten koti (2008)

Ja ääripäästä toiseen mennään... Nimittäin, jos Merlin oli yksi surkeimmista näkemistäni elokuvista, Tummien perhosten koti on varmasti yksi parhaista.

Tummien perhosten koti on Dome Karukosken ohjaama draama Saaressa sijaitsevasta poikakodista ja sen asukkaista. Päähenkilönä on sulkeutunut ja lapsuuden traumoista kärsivä Juhani, joka ei tunnu oikein itsekään ymmärtävän, mitä menneisyydessä onkaan tapahtunut. Hänet istuteen uutena tulokkaana kovien poikien joukkoon, sääntöjen ja kovan työn hallitsemaan elämään.

Täytyy sanoa, että Dome Karukoski nousi arvoasteikollani täysin uusiin ulottuvuuksiin - ja koko suomalainen elokuva yleensäkin. Tummien perhosten koti on (totta kai) tummasävytteinen ja paikoitellen ahdistavakin elokuva, mutta draamaa ei ole vedetty yli. Tunnelma luodaan musiikilla (upeaa, ei voi muuta sanoa!), ympäristöllä, vähäeleisillä kohtauksilla ja monimerkityksellisillä dialogeilla, ei "yllättävillä" paljastuksilla. Asiat selviävät vähitellen - takautumien (näistä edelleenkin tykkään paljon) ja menneisyydestä muistuttavien asioiden avulla. Koko tarina kasautuu kokoon kuin sattumalta, hiljalleen.

Henkilöhahmot tässä elokuvassa ovat mielenkiintoisia - salaperäisiä, mutta eivät kuitenkaan jää etäisiksi. Näin olisi erittäin helposti voinut käydä väärillä näyttelijävalinnoilla ja liian kliseisillä tulkinnoilla. Kaikki on kuitenkin osunut nappiin, yhtään huonoa näyttelijää ei mielestäni ole joukkoon eksynyt. Työ on laadukasta ja lähentelee jopa täydellistä. Niilo Syväojan näyttelemä Juhani on kaikessa hiljaisuudessaan henkilö, jota todellakin jaksaa seurata parin tunnin ajan. Muista näyttelijöistä erityisesti loistavat Tommi Korpela, joka näyttelee poikakodin ankaraa johtajaa, ja yhtä pojista näyttelevä Eero Milonoff. Erinomaista työtä.

Elokuva etenee hypnoottisen oloisesti, ja pitää katsojastaan kiinni koko ajan. Mielessäni ei käynyt hetkeäkään ajatus, että voisin vaikka lopettaa ja katsoa myöhemmin loppuun. Ei olisi onnistunut. Pituus oli juuri oikea, ja katsottuani poistetut kohtaukset täytyy sanoa, että oikeisiin asioihinkin oli keskitytty.

Tämän pitempään syväanalyysiin en taida kyetä, mutta kokonaisuudessaan Tummien perhosten koti on hyvin vaikuttava elokuva ja ehdottomasti katsomisen arvoinen!

Merlin (1998)

Älkää vain katsoko tätä elokuvaa.

Mitä oikein edes kuvittelin saavani, kun lainasin Merlinin kirjastosta? Jotain eeppistä ja suurenmoista fantasiaa? Taru Sormusten Herrasta -tyyppistä seikkailua? Olisi oikeastaan pitänyt arvata jo kansikuvasta, ettei tältä elokuvalta kannata odottaa yhtään mitään - ja jättää se hyllyyn.

Katsottua Merlin kuitenkin tuli. Kestoa oli melkein kolme tuntia, ja tätä elokuvaa varten tarvitsinkin neljä eri katsomiskertaa - sekin kertoo jo varmasti siitä, kuinka puuduttava tapaus tämä elokuvaksi itseään kutsuva sirkus oli. Päähäni puski väkisinkin monta kertaa sama ajatus; voiko tuollaista tehdä tosissaan?!

Okei, viisi minuuttia katsottuani elokuva vielä vaikutti melko lupaavalta, aivan tyypilliseltä alulta fantasiaelokuvalle: miehet muinaisvaatteissa taistelevat linnassa. Sitten ruutuun ilmestyi idiootisti virnistävä partaveikko, Merlin vanhuksena - ja siinä sitä sitten mennään.

Elokuva siis kertoo nimensä mukaan Merlinistä, alkaen tämän syntymästä ja kertoen hänen kaikki vaiheensa aloittelevasta taikurista kuningas Arthurin velhoksi asti.

Takakansi kertoo, että Merlin on tehty jättibudjetilla ja erikoistehosteisiin on panostettu. Voin kyllä rehellisesti sanoa, että elokuva olisi ollut paljon, paljon, paljon parempi ilman suuria tehosteita ja pienemmällä budjetilla tehtynä. Toki Merlin on taikuri, mutta jos taikatemppuja ja lohikäärmeitä ei osaa tehdä kunnolla, ne voi jättää suosiolla pois. Olisivat tehneet mieluummin suosiolla jonkun taistelu ja hovijuonittelu -elokuvan. Tämän surkeampia erikoistehosteita en totta puhuen ole koskaan nähnyt. Juuri se lohikäärme jätti niin kauheat traumat, etten vähään aikaan katso fantasiaelokuvia.

Merlinin henkilötkin ovat toinen toistaan pahempia kliseitä: kaunis, viaton ja avuton neitonen, johon kuuluu rakastua ensisilmäyksellä (Isabella Rossellini). Sisällötön, mutta vallanhimoinen, voimistaan varma naispahis (Miranda Richardson), joka päihitetään mahdollisimman kaukaa haetulla tavalla. Hänen alistuva, yritän-olla-hauska -apurinsa (Martin Short), joka loppujen lopuksi lähtee lätkimään ja muuttuu hyvikseksi (hahhah, spoilasin näinkin yllättävän käänteen teille). Vallasta syrjäytetty sisarpuoli (Helena Bonham Carter, miksi menit tähän elokuvaan?!?), joka on valmis mihin vain saadakseen sen takaisin. Itse Merlinistä (Sam Neill) tai Arthurista (Paul Curran) puhumattakaan - toisin kuin King Arthurissa, mitään uutta ei olla saatu esille kummastakaan.

Ei, ei ja ei. Mikään ei toimi - anteeksi nyt vain. Merlin saa kunnian olla yksi surkeimmista elokuvista, jonka koskaan olen nähnyt.